SILENCE IS A SENSE

LAYLA ALAMMAR : SILENCE IS A SENSE

256s.

The Borough Press, 2021

“Religious conflict is sexy. It’s easy to sell, the way it fits into the simple, dichotomous way people prefer to view the world. It’s easy for news producers and politicians to frame it in terms of a cosmic war being waged in a land far, far away. But it isn’t real. This isn’t a religious conflict—or if it is now, it certainly didn’t start out that way.”

The Voiceless, äänetön on nuori syyrianpakolainen Isossa-Britanniassa. Hän asuu pienessä asunnossa tornitaloissa, joiden ikkunoista hän seuraa muiden asukkaiden elämää. Hän nimeää naapurinsa heidän ominaisuuksien perusteella: on No-lights-Man, The Juicer, The Dad. Nimetön kertoja seuraa koko elämää sivusta nyt kun hän on viimein päässyt turvaan. Ainoana läheisistään.

Kuwaitilaisen väitöskirjatutkija Layla AlAmmarin romaani Silense is a sense on pienistä paloista koostuva kertomus pakolaisuudesta, traumoista, Syyrian sisällissodasta ja uudesta elämästä turvassa. Kirjan päähenkilö on nuori nainen, Euroopan läpi salakuljettajien mukana Isoon-Britanniaan saapunut syvästi traumatisoitunut henkilö, joka on sekä sodan kauhujen että pakomatkan epäinhimillisyyden vuoksi menettänyt kokonaan kykynsä puhua. Uudessa kotimaassaan hän lähinnä tarkkailee, niin naapureitaan kuin maailmaakin. Samalla hän alkaa myös kirjoittaa The Voiceless-nimimerkillä lontoolaiselle lehdelle kolumneja pakolaisarjesta ja ajatuksista sen takana. Erilaiset sattumukset naapurustossa pakottavat kuitenkin päähenkilön päättämään, miten pitkään hän voi olla vain tarkkailija ja milloin hänen täytyy olla myös osallinen.

AlAmmarin romaani käsittelee suuria teemoja, eikä se päästä lukijaansa kaikkein helpoimmalla. Tarina kulkee useammassa aikajanassa, ja se vaatii etenkin alkuun hieman keskittymistä sen suhteen kuka kertoo nyt ja mistäkin. Minua se ei tempaa oikein missään vaiheessa mukaansa, ja sen lukeminen on hieman hankalaa - osin siksi, että kaikki on hieman palasina mutta enemmän siksi, että pienen paineen alla lukemisesta tulee keskittymätöntä harppomista. Tuntuu, että tämä kirja joko ansaitsisi enemmän lukijaltaan tai kaipaisi ihan hieman vähemmän kirjoittajaltaan: kunnianhimoisesta kokonaisuudesta olisi saanut jo tällaisenaan kaksikin erillistä tarinaa niin, että pääteemat olisivat saaneet suuremman rauhan rakentua.

Kiinnostavimmillaan romaani kuitenkin kysyy tärkeitä kysymyksiä, jotka AlAmmar tuo lontoolaislehden editorin ja päähenkilön kirjeenvaihdon muodossa näkyviin: teos pohtii vaikuttavasti sitä narratiivia, joita me valkoiset länsimaalaiset haluamme aina pakolaistarinoista kuulla. The Voiceless haluaisi käsitellä yhteiskunnallisia aiheita, uskontoa ja sotaa ilmiönä, mutta editor painostaa häntä jatkuvasti antamaan enemmän henkilökohtaista, enemmän tunnetta, enemmän samastuttavaa. Ja kun kertoja viimein tekee niin, täyttyvät kommenttikentät epäilyksestä: ei näin kuuluisi tuntea ja nähdä. Tämä on epäuskottavaa.

Ja tätä tematiikkaa olisin suonut kirjaan vielä enemmänkin: minkä me uskomme todeksi ja miksi yksilön yksittäinen, tunteisiin vetoava tarina on aina suurempi kuin se ihmismassoja koskeva totuus pommituksiin, kansanmurhiin ja eurooppalaisiin meriin hukkuneista elämistä? Miksi nimettömyys ei saa olla ihmisen suoja, vaan meidän täytyy aina tuntea kirjoittaja tekstien takaa? Miksi me elämme ainoastaan karuista, traumatisoivista tarinoista, mutta käännämme katseemme muualle, kun traumatisoivat tapahtumat tapahtuvat parhaillaan tuhansille ja tuhansille ihmisille? 

AlAmmar käsittelee teemaa taiten romaanissaan, mutta sitten tulee mutta: hän sortuu Silence is a sensen kokonaisuudessa hieman samaan, mitä päähenkilö tarkasti teoksen sisällä kritisoi. Hän antaa tälle fiktiiviselle teokselleen nimenomaan sen tunteisiin vetoavan, henkilölähtöisen voiman, traumat traumojen perään, mikä usein, väitän, kääntää lukijan itseasiassa tarkoituksellista sanomaa vastaan. Sillä sen sijaan, että yksittäisen ihmisen tarina kääntyisi suureksi esimerkiksi ja laajennettavaksi empatiaksi, typistyy se juuri siksi mitä se on: yksittäisen ihmisen tarinaksi, yksittäistapaukseksi. Tragediaksi, jolla on selkeät käännekohdat ja onnellinen loppu. Eli toisin sanoen, saduksi maailmassa, jossa sekä Syyrian sisällissodassa että tälläkin hetkellä sen naapurimaassa Palestiinassa yksilön loppu on todennäköisesti raaka kuolema ja joukkohauta kuin kenenkään onni.

Lue maailma vuodessa: 4. Lähi-itään kuuluvan maan kirjailijan kirjoittama kirja // Kuwait