ELÄMÄNI MIEHET

SAMULI PUTRO : ELÄMÄNI MIEHET

246s.

WSOY 2025

Kaksi asiaa on yhtaikaa totta: 

1. en lähtökohtaisesti ole juurikaan kiinnostunut julkisuuden henkilöiden elämäkerroista, elämistä tai muistelmista.

2. Zen Café ja sen kautta Samuli Putro olivat minulle lukioaikaan jonkinlaisia henkireikiä, ajatusten sanoittajia, sisäisen elämän tulkkeja, pala suomalaista musiikkihistoriaa, jolla on minulle (nykyään tosin lähinnä nostalginen) kasvuni kannalta järisyttävä vaikutus. Olisin voinut elää pelkästään Idiootti-, Taxi- ja Tavallaan jokainen on surullinen -kappaleilla. Ja aika pitkälti elinkin. 

Tässä yhtälössä kakkoskohta kumoaa ensimmäisen, ja tartuin pääsiäisenä kumppanini kirjahyllyllä haahuillessani hänen hyllynä Putroon. 

Putron Elämäni miehet on suora, kiillottamaton terapiakirja miehistä, maskuliinisuudesta ja miesten välisestä ystävyydestä. Se jakaa elämän merkittäviin miehiin ja miessuhteisiin: Kirjoittajaan, Isään, Ohjaajaan, Poikaan, Pomoon, Jätkään, Uuteen kaveriin ja Kilttiin mieheen. Kenelläkään ei ole nimiä, ei Putron kertojahahmolla itselläänkään. Tavallaan voisi ajatella, että Putro pyrkii häivyttämään heidän todelliset henkilöllisyytensä näiden pseudonyymien taakse, mikä on sinällään jopa hieman hupsu ratkaisu, sillä jokaisesta heistä annetaan kuitenkin sen verran tietoa, että henkilöllisyydet on googletettavissa parissa minuutissa. Toisaalta ratkaisu kuitenkin antaa tilaa laajemmille kuville (/karikatyyreille?) miehistä ja miestyypeistä – eli siitä, miten hieman rajaton, ahdistukseen ja mustasukkaisuuteen taipuva kertojahahmo niihin suhtautuu. Milloin alistuu, milloin vetäytyy, milloin on oikukas ja hankala itse.

Putron teksti tikkaa kuin kappaleidensa lyriikat: päälause, päälause, päälause, vertauskuva. Kävelen, kävelen, kävelen. Päälause, päälause, päälause, kysymys, yksittäinen sana. Etenee, etenee, etenee. Luen kirjaa paperilta, mutta luen sen Putron pehmeällä, lempeällä äänellä, joka on 2000-luvun alusta tutumpi kuin monen tuttavani ääni. Osa vertauskuvista on noin kaunokirjallisesti vähän hassuja, se mikä toimii lauluissa, jää tällaisessa pidemmässä tekstissä hieman latteaksi. Ehkä se johtuu siitä, että lauluissa Putro jättää sivulauseet kokonaan pois. Vastaukset antamatta. Siinä missä Putro jättää lyriikoihin ilmaa, proosa taipuu välillä yliselittämiseksi. Mutta sen antaa anteeksi – vaikka se toki tässäkin välillä ärsyttää, kirskauttaa inhottavasti hampaat yhteen, toimii Suuren Suomalaisen Kertojan ääni näinkin. Tällekin on tilaa. (Vaikka: pakko sanoa, että se johtunee puhtaasti siitä, että Putro on julkisuuden henkilö – henkilö, jolla on kustantamoille jo valmiiksi niin hyvä myyntiarvo, ettei hänen tekstiään joko osata tai uskalleta haastaa, kehittää, toimittaa sille tasolle, jonne sillä hyvinkin olisi potentiaalia. Mutta tämä ei ole Putro-ilmiö, tämä on laajempi kirjallisuuskentän ilmiö, joka toistuu globaalisti aina, kun tekijällä on enemmän markkina-arvoa kuin kustantamolla itsellään.)

Lopulta pienistä ryppyisyyksistään huolimatta Elämänni miehet on kuitenkin kaunis, lempeä, inhimillinen ja kiehtovalla tavalla epävarma matka vahvemmin omaksi itseksi, pehmeämmäksi ja omat rajansa paremmin tavoittavaksi mieheksi kovuuden keskellä. Se on tarina X-sukupolven maskuliinisuuden kiemuroista, raja-aluiesta, erilaisista tavoista olla olematta kova ja alistava mies. Se on haparoivaa, mutta silti selvästi tunnistettavaa vastuunkantoa maailmassa, jossa sitä harvemmin vielä miehiltä osataan tunnistaa saati edes odottaa.