ÄITIYDEN KATUMISESTA

ORNA DONATH : REGRETTING MOTHERHOOD

243s.

North Atlantic Books 2017

Tehdään tämä jo heti aluksi selväksi: kun naiset puhuvat äitiyden katumisesta, he katuvat nimenomaan äitiyttä, eivät lapsiaan. Kun he kokevat, ettei heidän valitsemansa elämä sovi heille, he puhuvat roolistaan äitinä, eivät lastensa persoonallisuuksista, oikeudesta olla olemassa. Kyllä, kaikki tähän kirjaan haastatellut naiset ovat vastanneet kysymykseen "jos saisin näillä tiedoilla mitkä minulla nyt on, palata ajassa taaksepäin ja päättää uudelleen hankinko lapsia, en todennäköisesti tekisi niin" myöntävästi. Ja kyllä: jokaisella äitiyttään katuvalla ihmisellä on täydellinen ja täysi oikeus näihin tunteisiin. Ne ovat totta, ne ovat valideja. Ne eivät määritä häntä ihmisenä millään tapaa. Ja se, että asiaa tutkitaan, on joka ikisen lapsen vanhemman ja lapsia hankkimattoman ihmisen etu.

Ja sitten varsinaiseen asiaan: Orna Donath on israelilainen aktivisti, sosiologi, feministi ja äitiyden katumista tutkinut akateeminen tutkija, jonka laajasta tieteellisestä tutkimuksesta Regretting Motherhood -kirjakin on koottu. Tutkimus on tärkeä, kaivattu. Se on herättänyt tunteita, hämmentävän suuriakin, aina tappouhkauksista muuhun laittomaan väkivaltafantasiointiin Donathia kohtaan. Ja samalla: yhteiskunta, jossa naisella on edelleen, 2020-luvulla velvollisuus joko hankkia lapsia, äitiytyä tai vähintäänkin selittää aktivismiin asti omaa lapsettomuuttaan, ei-äitiytymistään, ei ole mikään ihme, että tällaisesta myyttisestä äitikäsityksestä lähtien ajatus naisista*, jotka todella katuvat äitiyttään, on radikaali. Jopa vaarallinen – uhkaahan se huolella ja pieteetillä ylläpidettyä naista alistavaa normia, jossa kohdullisen tehtävä on synnyttää ja kasvattaa lapsia ja tuntea tämän tehtävän äärellä ainoastaan ylimaallista kiitollisuutta kehollista kohtaloaan kohtaan. 

(*Donath toteaa itsekin, että binäärinen sukupuolikäsitys on sosiaalinen konstruktio, mutta tässä tutkimuksessa mukana olevat henkilöt määrittävät kaikki itsensä naisiksi. Donath huomauttaa myös, että näin sukupuolittuneista yhteiskunnallisista kysymyksistä on oleellista edelleen puhua niillä sanoilla, joita se itse ylläpitää. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että vanhemmuutta katuu varmasti moni muukin. Äiti-myytti koskee kuitenkin vahvemmin ja vangitsevimmin juurikin naisiksi koodattuja ihmisiä, joten näkökulma muuttuisi tutkimuksen kannaltakin toiseksi, jos puhuttaisiin vanhemmista ylipäätään.) 

Donath argumentoi vahvasti, että itseasiassa ajatus äidinrakkaudesta on melko moderni ja toisaalta myös normatiivinen: se sisältää paitsi hyvin kapean käsityksen siitä, mitä ja millaista äidin lastaan kokeman rakkauden tulee olla ollakseen oikeanlaista ja normaalia ja toisaalta se sisältää myös vahvan kontrollin: äidinrakkaus on vahvasti sosiaalisten, poliittisten ja taloudellisten intressien muovaama instituutio, jota käytetään tietoisesti ylläpitämään tiettyä sosiaalista normaalia. Se käyttää yhtä hyvin klassista legitimointikeinoa, luonnollistamista itsensä ylläpitämiseksi, ja päätyy määrittämään hyvinkin kapean luonnollisuuden käsitteen äidinrakkauden tavoista ja muodoista. Näin yhteiskunta saa naiset hoivaamaan lapsiaan kaiken muun työn päälle ilmaiseksi, sillä se väittää sen olevan ikään kuin koodattu naiseuteen. Todellisuudessa se on koodattu lähinnä kapitalistiseen riistoon, kuten Nancy Fraser Kannibaalikapitalismi-teoksessaankin osoittaa, mutta tämä totuus on niin taiten rakenteisiin piilotettu, ettemme tule lopulta koskaan edes kyseenalaistaneeksi sitä, mikä taho ja millä tavoin tätäkin ilmaiseen hoivaan tähtäävää rakennelmaa todellisuudessa ylläpitää. 

“The American feminist philosopher Diana Tietjens Meyers refers to this as the colonization of our imagination, whereby we absorb the notion that motherhood is the only path to the point that we cannot conceive of other available options, making the only decision that can be imagined appear to have come from a “pure space.”

Ylläolevan lainauksen pohjalta voidaankin esittää, että ajatus normatiivisesta äidinrakkaudesta, johon ei kuulu minkäänlaisia negatiivisia tunteita, kolonialisoi mielemme ja naiskoodatut kehomme. Donath näyttää vahvana esimerkkinä, miten itseasiassa katumisen käsitettä käytetään juuri tämän lopputuloksen ylläpitämiseksi. Jo katumisen uhka on validi peruste esimerkiksi perheen perustamiselle tai vaikkapa abortin tekemättä jättämiselle: kadut kuitenkin myöhemmin. Katumuksen potentiaalisuus on jopa peruste lasten hankkimiselle. "En tiedä haluanko lapsia, mutta en halua ainakaan vanhana katua", on myös omassa tuttavapiirissäni täysin läpimenevä ja käytetty syy äiytydelle. Lapseton nainen on vielä surullisempi kuin miehetön nainen – ja katumisella aidosti omia haluja tutkivalle puheelle ei edes jätetä tilaa. Puhumattakaan siitä, miten totaalisen tukahdutettu edes ajatus äitiyden katumisesta nyky-yhteiskunnassa onkaan, kaikkein 'edistyksellisimmät' yhteiskunnat mukaan luettuina. Se kun on yllämainitun hoivatyön "luonnollisuuden" vastaista – kun äidinrakkaus esitetään jonain evoluution antamana faktana, saa äitiyden katuminen tällaisen luennan kautta ainoastaan tulkinnan epäonnistuneesta tavasta rakastaa. Siksi, niin surullista kuin se onkin, naisen täytyy aina erikseen muistaa mainita, että rakastaa kyllä lapsiaan, vaikkei koskaan äitiyttä uudelleen haluaisikaan valita. Nämä kaksi asiaa täytyy lokeroida kahdeksi eri totuudeksi, jotta ne mahtuvat olemaan näin ahtaassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä yhtaikaa olemassa. 

Ei ole myöskään sattumaa, että mies saa paitsi katua myös kadota lastensa elämästä ilman sosiaalista rangaistusta: se voi joissain tapauksissa katsoa olevan jopa luonnollista. On luonnollista, että mies valitsee työn/uuden suhteen/oman elämänsä, on luonnollista, ettei isä osallistu palkkatulojaan enempää. Ei, vaikka perheen molemmat huoltajat kävisivät töissä. Eikä miestä kaduta kuin elämätön elämä, oli siinä lapsia tai ei. Sillä kuten Donath argumentoi, isää ei velvoiteta jatkuvaan symboliseen rintaruokintaan, lastensa ja heidän tulevaisuuden ajatteluun jopa silloin, kun lapset eivät ole paikalla. Äidille se on taas jopa pakollista – äitiydestä ei voi olla hetkeäkään lomalla. Ja tässä sukupuolittuneessa jaossa piileekin nimenomaan äitiyden katumisen ydin: se, mitä naiset katuvat, on juurikin se yhteiskunnallinen, äärimmäisen kapea rooli, sen roolin yksinäisyys, rajattomuus ja täydellinen päättymättömyys. Ja se rooli on, kuten Donath osoittaa, tosiaan siis sosiaalinen rakennelma. Jotain, mikä on luonnollistunut ainoastaan puheissa ja tarpeeksi useina toistoina, ei jonain, jonka välttämättä tarvitsisi olla näin. 

x

On yleinen narratiivi, faktana kulkeva kiistaton käsitys, että nainen on kokonainen vasta äitiydyttyään. Tätä vasten yksi lohdullisimpia ja samastuttavimpia ajatuksia tuleekin tämän kirjan sivuilta: moni näistä äideistä oli kokonainen jo ennen lapsia. Itseasiassa kokonaisempi. Kokemukset olivat rikkaampia, intensiivisempiä ja tyydyttävämpiä ennen lapsia. Nämä äidit saivat olla ennen kaikkea ihmisiä. Ilman sitä. valtavaa, alistavaa ja yhteen muottiin pakottavaa roolia jota äitiydeksikin kutsumme. Kuten Donath yhdessä alaluvussaan toteaa, yksi syy äitiyden katumiseen löytyykin uusliberaalista yhteiskunnasta, jossa hoiva paitsi kaatuu yhä yksin jäävempien äitien harteille myös vaatii äidiltä täydellisyyttä ja jopa ylimaallista hyvyyttä. Armollisuuspuhe kun yltää vielä hädintuskin työelämään, mutta äitiyteen sitä ei meinata edes päästää.