VENUS JA MINÄ

EMI YAGI : VENUS JA MINÄ

112s.

Otava 2025

Alkuteos: 休館日の彼女たち / 2023

Suom. Raisa Porrasmaa

Saatu arvostelukappaleena

Rika on nuori opiskelija, kylmävaraston osa-aikainen työntekijä, jota hänen latinanopettajansa on suositellut museon osa-aikatyöhön. Rika on hiljainen, hieman oudosti puhuva, mutta kuolleen kielen uskomattomalla taidolla eloon herättävä opiskelija, jonka vahvuus on keskustelussa. Näinpä hän onkin mitä oivallisin työntekijä juuri siihen työhön, johon häntä on ehdotettu: keskustelemaan latinaksi Venus-patsaan kanssa aina maanantai-iltaisin. Ja kyllä, Venus hyväksyy hänet täysin. Pitkästä aikaa hänkin pääsee keskustelemaan arvoisensa seuralaisen kanssa – kukin patsas kun puhuu kuka mitäkin kieltä, ja toisaalta museon tarkkaan vaalituissa tiloissa ihmisten katseiden keskellä aika käy hyvin pitkäksi. On yllättävän vaikea olla yli 2000-vuotinen veistos, jonka ainoa tehtävä on olla katseiden kohteena.

"Emme voineet puhua kovaa, joten nousin ylös ja menin kuiskuttamaan Venuksen korvan juureen. Sivusta päin hänen korvansa näyttivät kauniilta mutta jotenkin epämuodostuneitla, kuin kuivatuilta sieniltä, joita oli turvotettu vedessä. Piispan lähestyessä meitä katsahdimme äkkiä toisiimme. Mies kurkisti ihmettelevän näköisenä näyttelyhuoneeseen, ja Venuksen huulilta pääsi poskeani hivelevä huokaus, joka ei olut lämmin eikä kylmäkään."

Japanilaisen Emi Yagin toinen suomennettu teos, Venus ja minä, on pieni ja eriskummallinen absurdi, kiinnostava kuriositeetti ja kuitenkin omintakeisella tavallaan syvä tutkielma ihmisyyden ja inhimillisyyden rajoista. Yagi käsittelee yksinäisyyden kahta ääripuolta: kaiken keskellä olevaa jatkuvan katseen keskellä kulminoituvaa sisäistä tyhjyyttä ja toisaalta ikuiseen sadetakkiin piiloutunutta eristyneisyyttä, jossa etenkin naistyypillisillä kehoilla ei ole varaa kuin valita jompi kumpi. Olet aina katseen kohde ellet muutu täysin näkymättömäksi.

Rikan ja Venus-patsaan suhde syvenee pienoisromaanissa hiljalleen, ja yhtäältä Venus alkaa muuttua enemmän katseltavasta objektista subjektiksi ja toisaalta Rika sadetakkiin piiloutuvasta ulkopuolisesta vahvemmaksi toimijaksi. Romaanissa vilahtelee muutamia yksittäisiä muitakin hahmoja, eri tavoin yksinäisiä ja yleensä näkymättömiä. Jokainen tulee lopulta nähdyksi omalla tavallaan, mutta epäsymmetria syntyy siitä todellisuudesta, jossa näin harvoin oikeasti käy. Yagin romaani yltää rikkomaan näkymättömyyden, ja se muistuttaa lempeästi, että tosi elämässä siihen kykenee lopulta aina vain toinen ihminen.  Venuksen ja Rikan suhde kasvaa, ja se ylittää mahdottomat. Miltä tällainen ystävyys näyttäisi tosielämässä?

Yagi jättää jälkeensä litanjan pieniäsuuria kysymyksiä: mitä kirjasta pitää ymmärtää pitääkseen siitä? Pitääkö sitä ymmärtää? Pitääkö mitään ymmärtää? Tarvitseeko aina itseäänkään? Yagi pudottaa lukijansa suoraan tapahtumiin, jättää sen kummemmin taustoittamatta ja päästää Rikan ja Venuksen lopulta jälleen menemään. Rakastan tällaisia pieniä, irrallisia tuokioita, novellimaisia romaaneja, joiden keskiössä on tämä hetki, ei niinkään mennyt tai tuleva. Absurdismin/surrealismin/maagisen realismin/miksi me länsimaiset ikinä haluammekaan nimetä ja kategorisoida kaiken muun kuin puhtaan realismin avulla Rika ja Venus kulkevat ihanan unenomaisen tarinan, jossa heidän ennen niin kovin erillisistä poluista tuleekin hieman yhtä ihmiselämää suurempi kokonaisuus. Siitä tulee toinen toistaan kannatteleva syvä yhteys, ykseys, ystävyys.