PACHINKO-KUULAT

ELISA SHUA DUSAPIN : PACHINKO-KUULAT

175s.

Siltala 2025

Alkuteos: Les billes du Pachinko, 2018

Suomennos: Anu Partanen

Saatu arvostelukappaleena

Dusapinin esikoinen, kaksi vuotta sitten niin ikään Anu Partasen suomentama Sokcho talvella oli ihanan viipyilevä, hento ja melankolinen pienoisromaani Koreoiden rajalta, nyt tänä keväänä suomennettu Pachinko-kuulat taas eloisampi mutta silti syvän kivulias tarina Sveitsistä korealaisten isovanhempiensa luokse Tokioon tulleen Clairen lomaviikoista helteisessä Japanissa. Clairen arki pyörii muutaman vaihtumattoman asian ympärillä kaukana kotoa: 10-vuotiaalle, hieman eriskummalliselle Mieko-tytölle ranskaa opettaen sekä korealaisten isovanhempien, yli 80-vuotiaiden pachinko-halliyrittäjien luona vierautta kokien. Korea on Clairelle lähinnä kuriositeetti, maa, josta isovanhemmat ovat paenneet sisällissotaa, mutta joihin liittyviä tarinoita ei ole kerrottu edes Clairelle, vain aiemmilla reissuilla tämän sosiaaliselle poikaystävälle. Claire on keskellä valtavaa megapolia, vieraampana ja ulkopuolisempana kuin missään muualla maailmassa.

"Istumme kylki kyljessä ja hörpimme vuoronperään Royal Milk teetä suoraan termoksesta. Taivaalle ilmestyy kuun sirppi, joka makaa selällään. Hämmästelen kuten aina miten Japanissa kuu tuntuu nukkuvan kun se Sveitsissä seisoo selkä suorana. Kerron sen Miekolle. Hän kallistaa päätään katsoakseen kuuta toisesta kulmasta."

Pachinko-kuulat on viiltävän surumielinen ja silti kaunis ja inhimillinen pieni romaani minuudesta suhteessa muihin – ja välillä vain suhteessa itseen muut unohtaen. 3-kymppinen Claire ajattelee elävänsä enemmän muille, muiden ehdoilla, muita ajatellen, mutta Dusapin kuvaa hienovaraisesti hänen inhimillistä törmäilyään niin Miekon kuin isovanhempienkin kautta. Miekon kanssa Claire tuntuu toistavan jollain tapaa omia lapsuudentoiveitaan Miekoa näkemättä, isovanhempien luona hän taas hämmentyy siitä muuttuneesta arjesta, jonka vanheneminen on tuonut tullessaan. Luen kirjaa kun oma, äärettömän läheinen ja rakas isoisäni tekee kuolemaa. Luen kirjaa ensisijaisesti sukupolvikuiluna, kipuiluna löytää paikkaansa aikuisen lapsenlapsen ja vanhuuteen uppoavien isovanhempien välillä. Lapselle isovanhempi on aina yhtaikaa niin tuttu ja totaalisen vieras, ja tätä vierautta Dusapin kuvaa todella kauniisti. Kun yhtäkkiä ollaankin aikuisia kaikki, olkoonkin että yli 50 vuoden ikäerolla, roolit sekoittuvat ja hähmäistyvät, isovanhemmat ovatkin yhtäkkiä ihmisiä omine elämäntarinoineen, suruineen ja vaiettuine kipuineen. Pienessä asunnossa on vaikea löytää paikkaa itsensä ja lapsenlapsiroolinsa välistä, ja kaikki tuntuu koko ajan epäonnistuvan uusilla, erilaisilla tavoilla.

Clairen isovanhemmat ovat paenneet Korean sisällissotaa Japaniin, entiseen miehittäjämaahan, kolonialistien maille. He saavat jostain isäntämaan oikusta pitää verottomasti pelihallia, paheksuttua ja alaspäin katsottua Pachinko-kuulapelisalia. Korea on kaukana, Clairen kotimaa Sveitsi vielä kauempana. Dusapinin vahvatunnelmainen romaani etsii paikkaansa, ja tavoittaa tässä toisinkoisessaan paljon sellaista, jonka kanssa ehkä aavistuksen verran vielä Sokcho talvella -romaaninsa kanssa haparoi. Dusapin ei kirjoita ylimääräistä, jättää sopivalla tavalla lukijan löydettäväksi ja pienistä paloista koottavaksi. Mitä pidemmälle romaani pääsee, sen surumielisempi se on, ja sitä enemmän haluan viipyä sen tarkkaan harkituilla sivuilla, pienillä inhimillisillä väärinkäsitysten jatkumoilla.

x

Me millenniaalit, ranskalais-korealainen Dusapin mukaan luettuna, olemme suurinpiirtein viimeiset länsimaalaiset, joiden isovanhemmat ovat kokeneet sodat henkilökohtaisesti. Meidän isovanhempamme ovat piiloutuneet pommisuojiin ja paenneet kokonaan toiseen valtioon sisällissodilta. Osa isovanhemmista puhui kokemuksistaan niin elävästi, että osaamme itse sijoittaa itsemme heidän kanssa sota-aikaan. Toiset taas eivät sano sanaakaan, he vain rakentavat uuden elämän, ehkä uudessa paikassa, ehkä jopa kolonialistinsa kielellä. Sota ja sen kauheudet alkavat kadota vuosi vuodelta yhä kauemmas ja kauemmas. Emme osaa enää edes suhtautua empatialla ja lämmöllä uusien, nuorempien ja tuoreempien sotien pakolaisiin. Emmekä toisiimme – historia on jälleen niin lähellä toistaa itseään, että olen melkein onnellinen, ettei isoisäni ole pian enää näkemässä sitä enää.