NANCY FRASER : KANNIBAALIKAPITALISMI
MITEN PÄÄSTÄ EROON JÄRJESTELMÄSTÄ, JOKA SYÖ DEMOKRATIAN, HYVINVOINNIN JA MAAPALLON
235s.
Vastapaino 2024
Alkuteos: Cannibal capitalism, 2022
Suom. Sauli Havu & Danika Harju
Nancy Fraserin Kannibaalikapitalismi on kirja, joka jokaisen paitsi poliitikon myös yhteiskunnallisesti aktviisen kansalaisen kannattaisi lukea. Pikimmiten.
"On kiistatonta, että olemme keskellä demokratian kriisiä. Yhtä yleisesti ei kuitenkaan tiedosteta, että tämä kriisi ei ole irrallinen eikä juonnu pelkästään poliittisen piiriin kuuluvista syistä. Toisin kuin tolkun ihmisen arkijärki väittää, tilannetta ei korjaa kohteliaisuuden kunnianpalautus, poliittisten kompromissien vaaliminen, klikkiytymisen vastustaminen tai totuuteen pyrkivän, faktoihin perustuvan keskustelun puolustaminen. Viimeaikaisen demokraattisen teorian väitteistä poiketen kriisi ei myöskään ratkea politiikan sfääriä uudistamalla – ei 'demokraattisen eetoksen' vahvistamisella, 'perustuslaillisen vallan' elvyttämisellä, 'agonismin' voiman valloilleen päästämisellä tai 'demokraattisten toistojen' edistämisellä. Kaikki tällaiset ehdotukset sortuvat virheeseen, jota kutsun 'politismiksi'. Ekonomismin kanssa analogisesti politistinen ajattelu jättää huomiotta politiikan ulkopuolisen yhteiskunnan kausaalisen vaikutuksen. Se pitää poliittista järjestelmää omalakisena eikä siksi kykene problematisoimaan laajempaa yhteiskunnallista todellisuutta, jonka maaperästä politiikan epämuodostumat versovat."
Fraser, yhdysvaltalainen professori ja filosofi, tuo kirjaansa upeasti neljä eri keskustelua, joita kyllä yleensä käydään kapitalismikriittisessä keskustelussa, mutta yleensä aina joko erillisinä tai markkinataloudesta irrallisina osina. Fraser näyttää selkeästi, miten kaikki tämä on kuitenkin yhtä, suurta vyyhtiintynyttä kokonaisuutta, jonka kaiken taustalla on kapitalismin eri vaiheiden valtamuodot ja rajakiistat. Miksi meillä on jakoja meihin ja heihin? Miksi hoiva on edelleen pääosin palkatonta työtä? Mitä eroa on riistolla ja pakkoluovutuksella? Kuka meitä oikein ohjaa, kun annamme kerta toisensa perään velkapuheen mennä läpi?
Fraser jakaa kapitalismikritiikkinsä neljään osaan: 1. rasismin elimelliseen osaan kapitalistisissa järjestelmissä, 2. hoivan, eli uusintavan työn ja tuottavan työn erotteluun, 3. kapitalismin ja ilmastotuhon yhteenkuuluvuuden näyttämiseen sekä 4. kapitalismin luonteeseen kuuluvan demokratian murentamiseen. Jokaisesta näistä voisin kirjoittaa tähän postaukseenkin. Fraser näyttää näiden kaikkien paitsi limittyvän täysin toisiinsa myös murentuvan kapitalistisen yhteiskunnan rattaissa. Mureneminen on ollut erilaista eri aikakausina, mutta yksiin kansiin tuotuna Fraser onnistuu rakentamaan muruista ja murjotuista lohkareista älykkään, akateemisen ja silti käsitteensä oivallisesti avaavan teoksen, josta syntyy selkeäpiirtoinen kokonaisuus. Toisin kuin yleisestä poliittisesta keskustelustamme, jossa talous on alistanut niin ihmisten etnisyyden, sukupuolierot, luonnon ja demokratian omien ehtojensa alle.
Kirjasta ja sen teemoista voi lukea lisää lukemalla ko. kirjan itse. Avaan kuitenkin yhtenä esimerkkinä seuraavaksi Fraserin näkemyksiä riiston ja pakkoluovutuksen käsitteistä rasismin näkökulmasta, onhan se yksi tällä hetkellä nousevan äärioikeiston ja siihen nivoutuvan perussuomalaisten sekä muun oikeistohallituksen keskeisimpiä teemoja. Kuten moni mustia feministejä
Angela Davisista Audre Lordeen lukenut jo tietääkin, sekä rotuerottelu ja sukupuolierot ovat kapitalistisen yhteiskunnan aktiivisesti
tuottamia eroja, ei asioita, jotka olisivat annettuina olemassa. Kapitalismi itseasiassa
perustuu siihen, että ihmisiä voi jaotella, niin etnisen taustan kuin sukupuolen perusteellakin. Liberaalikapitalismi antaa laajempia vapauksia, koska isompi määrä ihmisiä tekee tietenkin enemmän työtä ja kasvattaa muutaman jo valmiiksi ylirikkaan ihmisen varallisuutta. Konservatiivinen siipi taas kurjistaa ja moraalivartijoi, yrittää omistaa rajojen vedon perusteet ja yhteiskunnan normiston kieltämällä muilta saamiaan etuja. Kumpikin ilmiö on kuitenkin yhtä ja samaa, eikä riistokapitalismi välitä, kumman puolella olet, jos olet kapitalismin puolella.
Rasismia ja sen tarpeellisuutta riistoa sekä etenkin pakkoluovutusta varten käsitellessään Fraser tuokin hyvin selkeästi esiin sen, miten elimellinen osa Toiset, osattomat, oikeudettomat ja alistetut kapitalistisessa taloudessa ja poliittisessa järjestelmässä ovatkaan. Tämä saa myös Suomen ihmisvihamielisen hallituksen toimet näyttämään hieman toiselta; ehkei olekaan niin, että Orpo on selkärangaton lapanen, joka leikkauksia vasten lehmänkauppana antaa perussuomalaisten mennä eikä meinata natsivitseineen vaan itseasiassa Orpo onkin juuri se kuka vie: hän hyväksikäyttää perussuomalaisten salonkikelpoistamaa rasismia häikäilemättä.
Yhtenä esimerkkinä tästä toimii liberaalioikeiston lemmikit, start up -yritykset ja etenkin juurikin pakkoluovutusta jatkuvasti hyväksikäyttävät alustatalouden yritykset, Wolt, Airbnb ja muut vastaavat etunenässä. Kun yhtaikaa perustyöläistä – valkoista duunaria, palkkatyötä tekevää systeemin ratasta – "vain riistetään" elämiseen lähes riittämättömällä palkalla, pakkoluovutus vie riiston pidemmälle: kun mustille, turvapaikkaa ja parempaa elintasoa etsiville, korkeastikin koulutuille rodullistetuille ei ole tarjolla kuin ne kaikkein matalapalkkaisimmat, ja Woltin tapaan jopa täysin ilman työntekijän oikeuksia jäävät työpaikat, hommat, joita täytyy tehdä vähintään kahta tai kolmeakin päällekkäin pystyäkseen elämään, limittyy Fraseria mukaillen mukaan myös Suomessa Wolt- ja Bolt-kuskeihin, siivoojiin ja pääkaupunkiseudulla jo moniin hoiva-alan ammattilaisiinkin riiston lisäksi pakkoluovutus. Pääoma ei maksa heille palkkojen muodossa täysiä "uusintamiskustannuksia", jolloin kapitalismi laittaa heidät pakkoluovuttamaan riiston lisäksi myös perus työntekijäoikeudet. Täten rodullistetut työntekijät jäävät ilman "poliittista suojelua" työehtosopimusten muodossa, ja esimerkiksi terveydenhoitoon pääsy, koulutusta vastaavan työn epääminen ja muut vastaavat nöyryytykset tekevät heistä aktuaalisesti Toisia, toisen luokan kansalaisia. Näin heitä ei siis tosiaan riistetä vain alipalkattuina työntekijöinä vaan heiltä pakkolunastetaan sellaiset hyvinvointia lisäävät oikeudet, jotka ovat monelle muulle lain puolesta edelleen tarjolla.
Kuten Fraser esittää, liberaalit eivät ehkä ole automaattisesti rasisteja, mutta uskovat pääoman nimissä harhaan, jonka mukaan tasaisen pakkoluovutuksen ja riiston edessä kaikki ovat tasavertaisia. On jopa perusteltua ajatella, että nykyinen työkulttuuri ja finanssikapitalismi häivyttää rotuerottelun, koska lopulta kaikki häviävät yhtä paljon. Fraserinkin mukaan tällainen liberaalioikeiston värisokeus johtanee kuitenkin entistä epävarmempiin oloihin, mikä taas uudistaa ja syventää ihmisten välisiä kuiluja. Myös rasismin ja äärioikeiston muodossa. Kun oma, itse valtaan äänestetty hallitus polkeekin myös äänestäjän itsensä oikeuksia, on epävarmuudesta aina helpompi syyttää muita kuin myöntää oma typeryytensä.
Ja olkoonkin, että tämä tausta-ajattelu kapitalismissa ja liberaalioikeistossa on aina enemmän tai vähemmän tiedostamaton, ennemminkin koko systeemiä ohjaava kuin valittu ajatus, hyötyy siis myös nykykokoomus perussuomalaisten jatkuvista kohuista, marsseista ja rasismin normalisoinnista. Likainen työ ja huomiotaloudelliset kohut on siirretty rasistista leimaa pelkäämättömien perussuomalaisten hommaksi, etäännytetty "liberalismista", sillä rasismi sinänsä ei lyö läpi edistysmielisen äänestäjäjoukon edessä eikä toisaalta arvokonservatismi toimi yhteen pöhisevän start up -skenen kanssa. Toimiakseen nämäkin alat tarvitsevat edelleen Toisia, joita paitsi pelkästään riistää (Aasiasta muuttavat kovapalkkaiset IT-ammattilaiset) sekä sen lisäksi joilta voi myös vaatia ihmisyyden pakkoluovutusta. Jos Orvon hallituksen toimia siis analysoisi tarkemmin Fraserin tarjoamien kehysten kautta, itseasiassa Orpo itse on se joka vie ja perussuomalaiset vikisee. He tekevät lehmänkaupat, kun myyvät riistettävien perusäänestäjiensä viimeisetkin edut ja oikeudet, jotta saisivat rasistisimmat fantasiansa läpi. Rahalla saa, ja hevosella voi vähän ratsastaa fasismia vastustavien mielenosoittajien päälle. Oikeisto, niin liberaali kuin konservatiivikin, tarvitsee eriarvoisuutta, eli myös rasismia toimiakseen. Siksi mikään ei muutu Orvon rasisminvastaisista papereista ja kampanjoista huolimatta. Kuten Frasier sen ilmaisee, kiistat rajanvedoista sallitun ja kestämättömän välillä vievät sopivasti huomiota siltä, että hallitus vie parhaillaan Suomessakin läpi meitä kaikkia absoluuttisesti yhä pahemmin ja pahemmin riistäviä lakeja ja poliittisia heikennyksiä. Talousluvut ja ikuinen velkapuhe on vain se sumuverho, jonka varjolla rasismin ja sorron annetaan tarkoituksella kukkia.
x
Ja samaa logiikkaa voi soveltaa myös tosiaan sekä sukupuolittuneeseen hoivaan, ilmastoon sekä demokratiaan ylipäätään. Järjestelmä on mätä ja suuressa kaavassa muuttumaton, koska järjestelmä toimii tämän mädän ja muuttumattomuuden ehdoilla. Hoiva on jäänyt edelleen pääosin naisten tai rodullistettujen harteille, ja vaikka naisten oikeudet ovatkin kiistatta edistyneet sitten 1800-luvun, työssä käyvä nainen onkin lopulta vain "kahden palkan mallin" riistettävä, sillä naisten työskennellessä palkkaa voidaan jälleen maksaa vähemmän kun työttömiä on huomattavasti enemmän kuin vapaita työpaikkoja. Luonto tuhoutuu samojen erojen seurauksena; koska me näemme luonnon itsestämme irrallisina. Fraser kuljettaa lukijansa läpi lohduttoman ja rujon kapitalismihistorian ja laajentaa Karl Marxin kapitalismikritiikin tähän aikaan ja paikkaan paremmin sopivaksi.
Mitä enemmän luen vasemmistolaista, akateemista ja antikapitalistista kirjallisuutta, sen enemmän alkaa näyttää siltä, että systeemin korjaa enää sen totaalinen romahtaminen. Sitä ei voi korjata sisältä päin, sillä se kaappaa kaikki tällaiset korjausyritykset itselleen,
myy hoivan vähiten maksavalle, siirtää luontoa tuhoavan tuotannon alueille, jonka omilla asukkailla ei ole valtaa vastustaa riistoa ja pakkoluovutusta, kääntää naisten oikeudet liberaaliksi boss lady -ajatteluksi, joka on lopulta vain samaa finanssikapitalismia vaaleanpunaisessa pakkauksessa. Sisäisillä rajanvedoilla ei tee mitään, kun kapitalismi on osoittautunut kestämättömäksi tavaksi elää, ihan jokaiselle. Niinpä romahdusta odotellessa on aika jälleen jatkaa omien laikkujen, yhteisöiden ja kollektiivien muodostamista. On aika rakentaa laajempia verkostoja, vähentää erontekoja, alkaa nähdä maailma yhtenä, toisistaan kasvavana kompleksisena kokonaisuuksina. Irtaantua keinotekoisista eroista ja kulkea kohti solidaarisempaa yhteiskuntamuotoa. Olla valmis huolto- ja huolenpitoketjuineen, kun romahdus tulee. Yksi teko, yksi yhteisö, yksi ihmiselämä kerrallaan.
Jonnekin sinne tavoittelemattomaan Hereillä mutta mihin hintaan -antologia hamuaa, etsii jotain tavoitettavaa ajasta, jossa ei koskaan voi vielä olla varma mikä vain kävi ja mikä jää. Osa antologian kirjoittajista kirjoittaa taiteesta, osa taiteesta kirjoittamisesta, osa siitä, ettei oikeastaan enää haluaisi kirjoittaa taiteesta. Kaikkia tekstiä yhdistää jokin välitilan tuntu, jossa taakse voi katsoa, mutta taaksen ja tämän hetken raja liikkuu jatkuvasti. Kaikkea leimaa myös antologian nimenmukainen hereillä olo ja uupumus – aikaan, ajattomuuteen, prekaariuteen, tulevaisuudettomuuteen, taiteeseenkin.
