SAMANTHA HARVEY : ORBITAL135s.
Vintage 2023
"Everything, everything is turning and passing."
Ajamme kumppanini kanssa Keski-Suomen läpi, aurinko paistaa maaliskuista loistoaan. Olemme kumpikin pukeutuneet mustiin, mutta kaivaneet myös pitkästä aikaa aurinkolasit talviteloiltaan. Autossa tuoksuu kahvi ja pehmeä partaöljy. Puhumme kielestä, kirjoista ja kirjoittamisesta. Puhumme kielen funktioista: lähettäjänsä emotioita ilmaisevasta, kohteelleen tietoa välittävästä, kielen kauneutta välittävästä poeettisesta. Puhumme avaruudesta, Yle Areensta löytyvästä aurinkokuntadokumentista, asteroidivyöhykkeelle karanneesta kääpiöplaneetasta Cereksestä, Harry Salmenniemen Varjotajunta-kirjan kohtauksesta, jossa päähenkilö kävelee liikkuvassa junassa, joka liikkuu itsensä ympäri pyörivällä maapallolla, joka pyörii itsensä ympäri kiertäessään aurinkoa, joka kiertää aurinkoa auringon taas kulkiessa oman aurinkokuntansa kanssa käsittämätöntä vauhtia pitkin avaruutta. Tarkennan lähemmäs: jossain yläpuolellamme maapalloa kiertää tälläkin hetkellä avaruusasema, jonka sisällä painottomuuden tilassa leijuu astronautteja ja kosmonautteja. Sitä ei voi nähdä, ei kirkkaalla kevättaivaalla, aamupäivällä. Taivas on pilvetön, mutta mieli ei, tunnelma on ristiriitainen, koska toisen kanssa on hyvä olla, mutta määränpäänä on yhden elämäni tärkeimmän ihmisen hautajaiset.
Avaruus on aina sekä kiehtonut että lohduttanut minua. Sen äärettömyys, julma tyhjyys ja toisaalta täydellisen täysi moninaisuus tuntuu lempeältä, tarkoitukselliselta. Sen mittakaavat muistuttavat kaiken katoamisesta ja uusiutumisesta. Luen avaruudesta tietokirjoja, kuuntelen podcasteja ja katson dokumentteja, mutta kaunokirjallisuudessa avaruus ei ole koskaan oikein saanut vangittua minun avaruuttani. Avaruuskirjallisuus on aina ihmiskirjallisuutta. Valloittamista, valtaamista, kolonialisointia. Enemmän, kovemman, nopeammin, kauemmas. Ja sitten kohdalleni osui viime vuonna Booker-palkinnon voittanut Samantha Harveyn Orbitalin.
Orbital on vaikeahko määrittää. Se on kirja avaruudesta, avaruusasemalla olevasta neljästä astronautista ja kahdesta kosmonautista. Orbital on kirja ihmisyydestä ja luonnosta. Orbital on rakkauskirje, oodi ja sonaatti planeetalle nimeltä maa. Orbital on kirja k a i k k e u d e s t a.
Orbital seuraa vuorokauden ajan avaruusaseman arkea, sen henkilökuntaa. Se katsoo yhtaikaa lähelle ja kauas – joskin maan kiertoradalla määreet menettävät merkityksensä, kun ikkunasta näkyy kaksi maanosaa kerrallaan ja merellä pauhaava supertaifuuni. Orbitalia lukiessa katsoo kaikkialle: yhtäältä itseään avaruudessa, toisaalta maasta käsin sitä avaruusasemaa, jolla henkilöhahmot ovat ja vielä kolmannella tavalla avaruusasemalta maahan sitä kaikkea elämää ja sen muotoja, joka lakkaamatta maapallon pinnalla liikkuu. Orbitalista tulee, etenkin aluksi, mieleen Julia Armfieldin upea Our Wives Under the Sea, meren ja avaruuden toisaalta vastakohtaisuus ja toisaalta samanlaisuus, ykseys, on jollain tapaa niin kiinni toisissaan. Hieman Armfieldin tapaan Harvey myös kirjoittaa: kuljettaa pientä suurta inhimillistä kertomustaan hiljalleen läpi eri korkeuksien ja syvyyksien, käyttää kaikkia kielen funktioita kauniissa ja eheässä kokonaisuudessaan, näyttää poeettisuudella paitsi kielemme myös maapallomme kauneuden ja ainutlaatuisuuden. Harveyn kieleen jää kiinni, ja silti se vie eteenpäin. Se vie meidät yhteen vuorokauteen maan kiertoradalla, 16 kertaa maapallon ympäri.
Ennen kaikkea Orbital katsoo ihmisyyteen sen omassa mittakaavassa: pienessä sekunnin kestävässä historiassa koko kosmisen historian kalenterissa. Kun kosminen maaila on ollut olemassa niin valtavan pitkän ajan, syntynyt ei-mistään ja joutunut tekemään tilaa ei-mihinkään, laajeten yhä, on ihminen pienen pienen pieni sattuma koko kosmisessa maailmankaikkeudessamme. Maapallo on ihmeellinen ylhäältä katsottuna, itse katsonamamme. Se on paikka, joka ympäröivässä tyhjyydessä on niin ainutlaatuinen, että jokaisen sillä asuvan, sitä katsovan, sen asioista päättävän, sen pinnalla vaikuttavan pitäisi jollain tapaa ymmärtää, miten sattumanvaraista ja jopa epätodennäköistä on se, että me olemme täällä tänään. Juuri nyt, juuri tässä, minä kahvilassa kirjoittamassa tätä tekstiä, sinä ties missä lukemassa sitä, samalla vieressäsi, seinien takana ehkä, hengittää muita ihmisiä, kilometrien päässä taas toisia, jossain joku tälläkin hetkellä taistelee henkensä edestä, toinen vetää viimeisiä hengenvetojaan läheisen käsi kädessä. Jossain meitä kiertää nytkin avaruusasema, jonka henkilökunta joko nukkuu tai jopa juuri nyt mahdollisesti katsoo meitä ikkunastaan, näkee päivänvalon tai yön pimeyden. Jossain joku katsoo heitä, viestii heille, ajattelee heitä. Ja silti, kaiken tämän kauniin, uniikin ja ihmeellisen keskellä jossain joku myös tuhoaa, polttaa, riistää ja satuttaa. Joku vie pois sitä, minkä kosminen sattumanvaraisuus on meille sekunniksi, korkeintaan kahdeksi antanut. Joku tekee tahallaan täällä olon mahdottomaksi, itsensä universumin keskipisteeksi. Vaikka todellisuudessa me emme ole yhtään mitään. Emme ilman toisiamme, emme ilman tätä maapalloa, emme ilman heitä, jotka olivat ennen meitä.
Jatkan automatkaa, puhe rauhoittuu lähempänä kotikaupunkiani. Kun saavun hiljaiseen kappeliin hautausmaan reunalla, hieman viime tipassa, hieman kiireellä, on omien läheisteni joukko hiljaa. Keskellä kaunista valkoista tilaa on kaunis puinen arkku, kauniissa puisessa arkussa lepää yksi elämäni keskeisimmistä henkilöistä. Hän on saanut kiertää tämän planeetan pinnalla aurinkoamme lähes 94 kertaa, nyt hänestä kiertää enää hänen maallinen jäämistönsä. Kävelen kappelin keskikäytävää vanhempieni ja sisareni viereen, samalla kun maapallo kiertää akselinsa ympäri, samalla kun se kiertää itseään ympäri pyörien auringon ympäri, samalla kun koko aurinkokunta kiitää pitkin ei-mitään, ei-mistään, ei-mihinkään. Olen juuri nyt siellä, missä minun kuuluukin olla. Jokaista elämänmuotoa syvästi rakastaen.
"There are times when rapidity of this passage across the earth is enough to exhaust and bewilder. You leave the continent and are at the next within quarter of an hour, and it's hard sometimes to shake the sense of that vanished continent, it sits on your back, all the life that happens there which came and went. The continent pass by like fields and villages from the window if a train. Days and nights, seasons and stars, democrats and dictatorships."
Jonnekin sinne tavoittelemattomaan Hereillä mutta mihin hintaan -antologia hamuaa, etsii jotain tavoitettavaa ajasta, jossa ei koskaan voi vielä olla varma mikä vain kävi ja mikä jää. Osa antologian kirjoittajista kirjoittaa taiteesta, osa taiteesta kirjoittamisesta, osa siitä, ettei oikeastaan enää haluaisi kirjoittaa taiteesta. Kaikkia tekstiä yhdistää jokin välitilan tuntu, jossa taakse voi katsoa, mutta taaksen ja tämän hetken raja liikkuu jatkuvasti. Kaikkea leimaa myös antologian nimenmukainen hereillä olo ja uupumus – aikaan, ajattomuuteen, prekaariuteen, tulevaisuudettomuuteen, taiteeseenkin.
