INTERMEZZO

SALLY ROONEY : INTERMEZZO

454s.

Otava 2024

Alkuteos: Intermezzo,  2024

Suom. Cristina Sandu

Saatu arvostelukappaleena

Isä on kuollut, pitkien syöpähoitojen päätteeksi. Hautajaisissa veljekset Peter, hieman yli 3-kymppinen asianajaja ja hänen kymmenen vuotta nuorempi, juuri teoreettisesta fysiikasta valmistunut, keskitason shakkitaituri Ivan tapaavat pitkästä aikaa. Peter pyytää nuoruudenrakkauttaan Sylviaa väliin, jottei tarvitsisi jäädä oudon ja erikoisen Ivanin kanssa kahden, Ivan taas etsii kotia koiralleen Alexeille, jonka hoidosta hetkellisesti vastaava veljesten äiti tekee hyvinkin suuren show'n. Peterillä ja Ivanilla ei ole mitään yhteistä vanhempien lisäksi. Ei ole koskaan ollut, te tule koskaan olemaankaan. Jos surun jälkeistä suvantovaihetta, elämän välisoittoa, meneillään olevaa intermezzoa ei lasketa.

Irlantilainen Sally Rooney on noussut lyhyessä ajassa, alle kymmenessä vuodessa sellaiseen maailmanmaineeseen, johon harva kirjailija pystyy koko uransa aikana. Hänen kolme aiempaa romaaniaan, Keskusteluja ystävien kesken, Normal People sekä Kaunis maailma, missä olet ovat myyneet jokainen aivan ilmiömäisiä määriä, kahdesta ensimmäisestä on tehty tv-sarjat, ja voisin vaikka vannoa, että niin tehdään jossain vaiheessa vielä ainakin Intermezzostakin. Kaunis maailma, missä olet -teosta arvioidessa HS:n Eleonoora Riihinen nostaa kritiikissään esiin, että Rooneyn lukemisesta on tullut jopa eräänlainen statussymboli. Ja se on helppo uskoa, sen verran tukossa on niin kotimainen kuin etenkin kansainvälinen media kirjagrameineen Sally Rooneyta, niin uusien kirjojen tultua kuin niiden välissäkin. Jopa Longplay järjesti kirjapiirin, ja laittoin Oskari Onnisen, Silvia Hosseinin sekä Anu Silfverbergin lukemaan Intermezzon.

"Ajatus kohoaa hänen mieleensä tyynesti: olisinpa kuollut. Varmasti kaikki joskus. Siis ajattelevat niin. Sitä muistaa jotakin noloa mitä teki vuosia sitten ja ajattelee heti perään: se siitä, minä tapan itseni. Paitsi että hänen tapauksessaan noloa on hänen elämänsä. Ei se tarkoita, että hän oikeasti haluaisi. Tai vaikka haluaisi, ei hän tekisi sitä. Vain ajattelee, tai ei edes ajattele vaan sattuu kuulemaan sanat mielessään. Outo helpotus kuin vapautetulla saalilla: kunpa. Haluista syvin ja lopullisin."

Intermezzo on kirja surusta, perheistä, sisaruussuhteista sekä normiin sopimattomista rakkaustarinoista. Sally Rooney kuljettaa tähänastisen uransa pisintä romaania vuoroin Ivanin ja hänen shakkiturnauksessa tapaamansa 13 vuotta vanhemman Margaretin sekä heidän suhteensa näkökulmasta ja vuoroin Peterin, kahden naisen, Sylvian ja Ivanin ikäisen Naomin, sekä oman kipunsa väliin jääneen rimpuilun perspektiivistä. Ivan oli isän kanssa läheinen, teininä juro ja outo, Peter enemmän perheensä jättäneen äidin kaltainen, isälle ja Ivanille vieras ja liian tunteva. Surun voisi ajatella yhdistävän, mutta veljet surevat niin eri tavoin, toisiaan ja toistensa ymmärtämättömyyttä syyttäen. Rooney sukeltaakin syvälle veljesten mieliin ja omiin, jumiutuneihin näkökulmiin, käsityksiin siitä, että vain itse kehittyy ja kasvaa, mutta perheenjäsenet eivät muutu, vaikka todellisuus toista todistaisikin.

Tunnen jonkinlaista pakahtuvaa onnea tätä kirjaa lukiessani. Etenkin Ivanin osuuksissa, siinä, miten taiten Rooney tavoittaa sosiaalisesti kömpelönä itseään (ja veljensä) pitävän, mutta sekä emotionaalisesti että tunnetaidoiltaan äärimmäisen älykkään nuoren miehen sielunmaiseman. Ja samalla: miten hän tavoittaa Peterin itsetuhoisuuden, vihan, ryöppyävän pahan olon, jota lääkitään viinalla, huumeilla ja merkityksettömillä suhteilla. Rooney sitoo kauniisti näennäisen pienen tarinan, yksittäisen harmaan ja sateisen loppuvuoden runsaaseen romaaniin, jossa hän todella malttaa pysähtyä ja makustella: hieman yli 450-sivuinen teos on pintatasoltaan pieni, mutta psykologialtaan suuri: siihen mahtuu kokonaisia elämiä väärin- ja oikeinymmärryksineen. Rooneymaiseen tapaan muutamia yksityiskohtia, monisuhteisuutta ja kapitalismikritiikkiä käydään ehkä läpi hieman päälleliimatusti, mutta koska kyseessä on kirjailijan oma, lempeän tuttu maneeri, sekin ennemmin kuuluu kuin olisi kuulumatta kokonaisuuteen. Erityisen nautinnollista lukeminen olikin, kun Rooney malttoi pysyä perusasioissa: tikkaavalla tahdilla kulkevissa Peterin osuuksissa ja psykologisessa tiheydessä, ja kokonaisessa teksti- ja kielireksiterien muutoksilla näyttääkseen Ivanin pohdiskelevamman ja läsnäolevamman tavan nähdä ja hahmottaa asioita. Intermezzo onkin viehättävän perusteellinen ja rauhallinen, se malttaa maalata pohjamaalinsa ennen päälle sutimista. Joku sanoi jossain tylsäksi, minä sanon rohkeaksi, rauhalliseksi ja syväksi ajassa, joka menee muutenkin liian kiireellä eteenpäin.

Rooney kirjoittaa niin syviä, psykologisesti eheitä ja inhimillisiä henkilöhahmoja, ettei niiden ääressä voi kuin istua ja lukea, ihastella ja jatkaa, tuntea lähes voivansa koskettaa Ivania, koskettaa Peteriä, sitä surua, erillisyyttä, väärinymmärtämistä, itsensä kautta katsomista. Ja missä Rooney on erityisen taitava, missä hän tekee itseasiassa yhden kirjallisuushistorian tarkimman havaintonsa, on aggression, vihan ja väkivallan kuvaus. HUOM., JATKAN LOPPUKAPPALEEN KIRJAN LOPPUPUOLEN TAPAHTUMIEN ANALYYSILLA, SKIPPAA JOS ET HALUA TIETÄÄ/KIRJA ON VIELÄ LUKEMATTA. Kun Peter lähtee vihaisena, loukattuna ja torjuttuna Sylvian luota, ja päätyy Naomia etsiessään isänsä asunnolle, jossa vastassa onkin Ivan, on Rooneyn luoma psykologinen jännite todellisen tuntuinen, että osaan kuvitella sekä itseni että keholliset tunteeni Peterin asemaan. Ja etenkin: kun Ivan ja Peter viimein kohtaavat, kun he viimein riitelevät isästä, kun Ivan tönäisee Peteriä ja Peter lyö Ivania, saa Ivanin maahan ja on pahoinpitelemässä häntä vakavamminkin, Rooney tavoittaa jotain järisyttävän inhimillistä ja meissä jokaisessa asuvaa pimeyttä, jota harva saa näin taiten tekstillä ilmaistua, tuotua kirjan sivuille. Rooneyn tapa kuljettaa Peteriä leimuavasta vihasta oman väkivaltaisuutensa pelkoon, Ivanin aneleviin silmiin ja niiden säikäyttämään Peteriin, ja toisaalta alistuvuuden aiheuttamaan häpeään Ivanissa, on jopa ilmiömäistä. Ihailen, samastun, saan kiinni, siitä mustasta, myllertävästä pahasta olosta, joka ennen on kääntynyt itseen, itsensä rankaisemiseen, itsemurha-ajatuksiin, ja joka nyt valuu ulos kuin jokin pidäkkeetön olento, musta, ruma ja öljyinen, joka valtaa kaiken, saa näkemään kaiken vain itsensä ja oman kärsimyksensä näkökulmasta. Se jokin asuu sisällä meissä kaikissa, mutta on vain elämästä, olosuhteista ja sattumuksista kiinni aktivoituuko se koskaan juuri sinussa. TAPAHTUMIEN KUVAUS PÄÄTTYY. 

Joten niinpä sanon: Rooney on todella kulttikirjailija-asemansa ansainnut, lunastanut, uudistunut, ja hän näyttää jälleen, että hänestä on todella muunkin kuin yhden tarinan kertojaksi. Ja sinne Longplayn kirjapiirin Onniselle, Hosseinille sekä Silfverbergille terveisiä: en tiedä ketä te olette lukeneet elämänne aikana ja milloin, mutta Rooneyn Intermezzon typistäminen viihdekirjaksi osoittaa vain ja ainoastaan teidän ymmärryksenne rajat, ei mitään siitä, mitä Sally Rooney todella on. Melko alkeellinen virhe sanoisin, Hosseinia itseään lainaten.