KATY HESSEL : TAITEEN HISTORIA ILMAN MIEHIÄ
512s.
Nemo 2024
Alkuteos: The Story of Art Without Men, 2022
Suomennos: Sini Linteri
Pyydetty arvostelukappaleena
Jonkin määritelmän mukaan taiteeseen ja taiteilijuuteen kuuluu vahvasti sekä taiteen tekniikoiden että taiteen historian, sen suuntausten, vaikutteiden, pioneerien ja laajemman yhteiskunnallisen kontekstin tunteminen. Näin tulkiten esimerkiksi saksalaisen taaperon värikylpyteoksia ei voi pitää taiteena vaan ennemminkin internet-ajan ilmiönä, olkoonkin että niistä maksetaan jo kymmeniä ellei jopa satojakin tuhansia euroja. Mutta onko taide taidetta, jos taidehistoriasta, sen pioneereista alkaen tuntee vain yhdenlaiset ihmiset: valkoiset miehet ja heidän hengentuotoksensa?
Tämä kysymys herää vahvana mieleen, kun luin arvostelukappaleena saamaani, keväällä Sini Linterin suomentamaa ja Nemon julkaisemaa Katy Hesselin Taiteen historia ilman miehiä -teosta, joka tarjoaa lähes ensi kertaa laajan, yli viisisataasivuisen katsauksen taiteen historiaan, jossa kerrankin keskiössä on muutkin kuin miehet. (Tai no, suoraan sanoen, naiset, sillä taiteen ja taidehistorian tutkimus ei ole vielä niin pitkällä että tunnistaisi binäärin ulkopuolelle jääviä tekijöitä, ja onhan sukupuolen moninaisuudelle toisaalta saatukin sanat vasta viime vuosikymmenen aikana laajempaankin käyttöön.) Taide kun on – ja on aina ollut – niin paljon enemmän kuin mitä viime vuosisatojen historioitsijat ja kronikoitsijat ovat antaneet ymmärtää: se on täynnä naisia, naisten luomaa, naisten opettamaa, naisia eturintamissa. (Toki olosuhteet, misogynia, naisten asema ja lastenhoitoon katkennut taiteilijuus tekee heistä harvalukuisempia, mutta se ei tarkoita, ettei heitä olisi ollut.) Naisten taiteilijuus on kuitenkin historian saatossa pyritty lyömään alas, kuvaamaan "söpöksi puuhasteluksi" tai harrastajaksi, mutta kun joukkoon mahtuu miehiäkin taitavampia tekijöitä, on aikalaisetkin joutuneet myöntymään, että kyse on jostain muusta, kyse todella on taiteilijuudesta, tasaveroisesti miesten kanssa. (Tämä tosin ei estä nykymiehiä jättämästä silti näitä aikanaan arvostettujakin taiteilijanaisia pimentoon kokoelma- ja historian kirjoja kirjoittaessaan, mutta se nyt tuskin yllättää yhtään ketään. Historia on aina kirjoittajansa näköistä, joten miltäpä se muulta näyttäisi kuin mieheltä, joka tarinaansa on yhteiskunnan rakenteiden myötä aina helpommin päässyt kertomaan.) Naiset ja taiteilijuus on siis jo vuosisatoja vahvasti olemassa ollut ilmiö, ja sellaiseksi Hessel sen muiden muassa tällä taidehistoriakirjallaan myös paikoilleen junttaa. Eikä kyse ole vain siitä, että myös naiset tekivät, vaan hyvin laajalti siitä, että naiset tekivät myös aktiivisesti toisin kuin miehet.
Tämä tulee erityisen hyvin esiin kahdessa Artemisia Gentileschin teoksessa, kun niitä tarkastellaan aikalaismiesten tekemien versioiden kanssa rinnakkain. Teosparissa Judith surmaa Holofreneen Gentilechin työn vasemmalla puolella nähdään Caravaggion kuuluisampi versio (kuvapari linkin takana), ja toisessa kaksikossa taas voidaan vertailla Gentilechin versiota teoksesta Susanna ja vanhimmat vaikkapa tähän Guercinon tai tähän Tintoretton versioon. Judith-kuvaelmissa Gentilechi on tehnyt oman version vanhan testamentin tarinoinnista, jossa juutalaisleski Judith tosiaan pelastaa oman kansansa surmaamalla vihollispäällikön Holofreneen. Kun kuvia katsoo rinnakkain, Caravaggion versiossa Holofrenes on kuitenkin se aktiivinen ja voimakas toimija, ja Judith katsoo häntä lähes säikähtäneenä, passiivisesti oman veritekonsa mieskatseen hempeänä kohteena. Gentilechin versiossa Judith taas on nimenomaan se aktiivinen toimija, se, joka raamatun tarinassakin päämäärätietoisena kuvataan. Gentilechin Judit palvelijansa kanssa ovat aktiivisia toimijoita, ja vihollisarmeijan päällikö Holofrenes todella sen viekkaan juonen uhri, jonka Judith on hänen päänsä menoksi virittänyt. Ja sama tosiaan toistuu toisella tapaa Gentilechin Susanna-kuvauksessa: siinä missä Guercino ja Tintoretto kuvaavat kylpynsä kesken ahdistelluksi joutuneen Susannan viettelevänä ja ikään kuin jopa tirkistelystä nauttivana passiivisena katseen kohteena, nostaa Gentilechin Susannan – teoksen naisen – kokemuksen ahdistuksineen työnsä keskiöön.
Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, miten naiset on tavattu taiteessa kuvata. Koska Gentilechin oli nainen, hänen työnsä jäivät marginaaliin, vaikka hän toki arvostettu onkin. Gentilechin versio on kuitenkin vain yksi kymmenistä, ja jos kaikki muut toisintavat mieskatseen voimalla kuvattua passiivista naiskuvastoa, ei yhden naisen panos vielä riitä muuttamaan laajempaa narratiivia. Ne herättävät kuitenkin miesten tekemien versioiden vierellä yhden historian oleellisimmista kysymyksistä: jos emme olisi katselleet jo vähintäänkin 1600-luvulta saakka naisista näitä miesversioita, missä tasa-arvo, muiden kuin miesten toimijuus ja sukupuolikuvastomme olisikaan 2020-luvun länsimaissa? Toki voi aina yrittää käyttää korttia siitä, että miesten versiot olivat aikansa kulttuurin tuotteita, mutta niinhän oli Gentilechinkin? Argumentti hajoaa siis palasiksi omaan mahdottomuuteensa, jos tarkastelemme vain yhden, kapean ihmisryhmän ajankuvaa. Ja juuri siksi nämä historiaa täydentävät taidehistoriakirjatkin ovat edelleen arvokkaita ja jopa ehdottomia vielä tässäkin ajassa, jota jollain tapaa olemme modernina tottuneet pitämään.
Hessel muistuttaa itsekin, ettei kyse ole siis mistään tarkoituksesta korvata aiempaa taidehistoriaa, vaan nimenomaan laajentaa se vastaamaan sitä todellista moninaisuutta, joka taiteessa on vuosisatojen aikana oikeasti vallinnut. Monet taiteilijanaiset aina 1600-luvusta tähän päivään ovat olleet yhteisöissään arvostettuja, merkittäviä tekijöitä, mesenaattien suosikkeja ja taidetta eteenpäin vieviä pioneereja, mutta kun historiaa on tavannut koota kansiin miehet, on historian kerronnastakin tullu vain ja ainoastaan miesten näköistä. Hessel argumentoi, että juuri siksi näitä kirjoja tosiaan tarvitaan, rinnalle, täydentämään, rinnakkain tarkasteltavaksi. Ja hän muistuttaa, ettei tämäkään matka ole todellakaan valmis: me tarvitsemme myös taidehistoriaan yhtä enenevissä määrin sekä tutkimusta että popularisointia mitä tulee rodullistettujen ihmisten, sukupuolibinäärin ulkopuolisten henkilöiden, kolonialisoitujen maiden alkuperäisväestön ja muiden marginaaliin siirrettyjen ihmisten taiteeseen. Taidekäsityksemme on hävyttömän eurooppakeskeistä, ja Hessel myöntää sen näkyvän myös omassa kirjassaan, sillä (taide-)historian tutkimus ei ole vielä tarpeeksi pitkällä näyttämään mitä muualla tehtiin joko ennen kolonialistisen riiston tai sen aikana vielä tähän päivään asti. Miltä näyttää esimerkiksi Saharan eteläpuoleisen Afrikan taidehistoria? Miltä tuntuu kapitalismin halpatyövoimana käyttämien Etelä-Aasian maiden taide? Milloin väli- ja eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen ja Australian alkuperäisväestön taide tunnistetaan taiteeksi, kun sitä ei kohdattaisikaan enää vähätellen "taidokkaana käsityöläisperinteenä", jossa teokset lähinnä eksotisoidaan länkkärille upeiksi unimaailmoiksi tai typistetään uskonnollisten riittien välineiksi. Mitä muuta Caravaggion tai Gentilechin raamatun kohtauksia kuvaavat teot sitten ovat, jolleivät uskonnollisten riittien välineitä?
x
Tätä Hesselin teosta lukiessa saa lempeän muistutuksen siitä, että vaikka konservatiiviset arvot, seksisti, naisviha ja rasismi jyllää maailmanlaajuisestikin politiikassa (ihan myös jokaisten "sivistysporvarien" täydellä hyväksynnällä), mennään kulttuurin alalla sentään eteenpäin. Otetaan mukaan syrjään siirrettyjä, kirjoitetaan historiaa vastaamaan sen todellista moninaisuutta, luodaan turvallista, eheää ja inklusiivista tilaa, jonne jokainen mahtuu keskustelu keskustelulta paremmin. Ja toisaalta – tämän huomioonottaen eipä lie ihme, että juuri kulttuuri (ja korkeakoulutus) on niitä aloja, joita vastaan konservatiivit hyökkäävät. Ei kyse ole siitä, etteivätkö he ymmärtäisi mitä kulttuuri on, päinvastoin he ymmärtävät hyvinkin. Eheys ja moninaisuus on niin suuri uhka, että he mieluummin tuhoavat sen kuin antavat tilaa kenellekään muulle kuin itsensä näköiselle.
