RUUMIIN YLITTÄVÄ ÄÄNI

TUOMAS AITONURMI : 

RUUMIIN YLITTÄVÄ ÄÄNI

160s.

WSOY 2023

Tuomas Aitonurmi on minulle pitkältä ajalta kirjablogeista ja kirjainstagramista tuttu. En tiedä olemmeko koskaan varsinaisesti tavanneet, ehkä olleet samoissa tilaisuuksissa, mutta esittäytyneet toisillemme, emme ehkä? Olen yleensä ihan tietoisesti vältellyt näitä tapaamisia, joten tässä ei ole mitään henkilökohtaista. Välttelen kaikkea ja kaikkia, osin syistä, jotka ovat tuttuja tämänkin teoksen teemojen keskellä. Niin tai näin, Aitonurmea olen kyllä seurannut, hänen osuuttaan kirjallisuusmaailmassa. Ja kun häneltä vuosi sitten julkaistiin kirja, kiinostuin siitäkin. Ja nyt, viimein sain sen luettua, kun etsin itselleni miesten kirjoittamia tekstejä siitä, miltä tuntuu elää ja kasvaa aggressiivisen maskuliinisen kulttuurin keskellä. Tai: mitlä tuntuu elää trauman kanssa jouduttuaan kasvamaan aggressiivisen ja myrkyllisen maskuliinisuuden keskellä. Ja kuten olin muiden arvioista jo päätellyt, sitä todella tämän esseekokoelman luettuani lukea sain.

Aitonurmen esikoisteos on pieni ja kevyt, ilmava ja silti tiivis: 160 sivussa on yhteensä kymmenen tekstiä prologi mukaan luettuna. Aiheet ovat henkilökohtaisia, ja punaisena lankana kulkee se ulkopuolisuuden ja häpeän tunne, joka on kovin tyypillistä kiusaamisen keskellä kasvaneille ihmisille. Aihe on tuttu lähivuosien kirjallisuudesta laajemminkin: kiusaamisesta on kirjoittanut paitsi Antti Rönkä Jalat ilmassa -teoksessaan myös Finlandia-palkinnonkin pokannut Iida Rauma Hävityksessään. Traumakirjallisuus taas loistaa muun muassa Edouard Louisin ja Pajtim Statovcin tuotannoissa, kummallakin seksuaalivähemmistöjen katseen kautta. Ja onahn se kiusaaminen pinnala aina mediassakin, tosin vain hyvin yksisilmäisestä näkökulmasta, siitä, jossa kiusattu on vähän säälittävä reppana (joka ansaitseekin tulla kiusatuksi kun ei kerta puolustautumaan pysty?) ja kiusaaja paha pikkupsykopaatti (joka on niin harvinainen, ettei ihme ettei opettajat tällaiselle mitään voi). Siihen nähden miten paljon aihe puhututtaa, siitä kuitenkin puhutaan hyvin vähän. Tällä tasolla etenkään, millä Aitonurmi sitä teoksessaan käsittelee.

Ruumiin ylittävän äänen tekstit käsittelevät niin fyysistä sairastumista kuin putkiremonttia, kulttuurikritiikkiä, omaa harmautta ja traumatisoitunutta kehoa unohtamatta. Aitonurmi kirjoittaa häpeäänsä kohti ja sanoo suoraan asioita, jotka ei ehkä hetkauta sitä "rajuinta äijää" (onkohan sellaista olemassakaan muuta kuin performanssina, tuskin), mutta jonka huomaa hetkauttavan kirjoittajaa itseään, kun peilaa kaikkea sanottua ja tunnustettua siihen kyyryssä piileskelevään harmaahuppariseen poikaan, joka on oppinut, että on parempi olla hiljaa kuin viedä potentiaalisilta kiusaajiltaan tilaa. Aitonurmi ei keskity kiusaamistilanteisiin itseensä vaan (aikuis-)elämään kiusaamisen jälkeen. Teksti vilisee intertekstuaalisuutta ja suoraan kerrottuja viittauksia ja lainauksia, ja se kasvaakin yhden henkilön kommenttia ja kokemusta suuremmaksi. Se on jonkinlainen harmaan hupparin riisuminen, joskin vähän haparoiva sellainen.

Aitonurmen esseet ovat omaelämäkerrallisia, muistelmallisia tai ehkä autofiktiivisiä, kuten nykyään on tapana sanoa. Aitonurmi pohtii tätä itsekin yhdessä kokoelman esseessään, metatekstissä metakertoja-Tuomaksesta. Kuka kertoo, kenestä kerrotaan, ja miksi ihminen lukee (tässä ajassa) niin erityisen mielellään asioista ja ihmisistä, jotka ovat totta. Tai joiden hän kuvittelee olevan totta, Aitonurmi muistuttaa. Mutta niin teen taas minäkin, tulen autofiktion luo, jos esseistiikasta voi niin sanoa. Joka tapauksessa: Aitonurmen esseet ovat henkilökohtaisia, omasta traumasta ja tunteista herääviä. Ja se herättää miettimään, että ne ovat myös jollain tapaa sitä sen tarkemmin määrittelemättä naiskirjallisuuden alueella. Tai ainakin tekstit on mahdollista lukea niin: kurotuksena kauemmas omasta syntymässä saadusta sukupuolesta, lähemmäs sitä, jota kertoja-Tuomas pitää enemmän aivojensa feminiinisenä puolena. Kurotus on heleä, hieman epävarman oloinenkin. Se ikään kuin kysyy, saako tänne tulla, saako mieskin kirjoittaa näin. Näin auki, näin selvästi tunteista, peloista ja epävarmuuksista, ja ihan kaiken kukkuraksi omistaan. Osin juuri tuo kurkistus, hieman varautunut vierailu on juuri tämän kokoelman suurin hienous ja toisaalta myös kompastuskohta: Aitonurmi jää kynnykselle sellaisella tavalla, ettei hän tunnu antavan ihan kaikkea, mihin hänen teksteissään olisi potentiaalia – hän ei ota tilaa haltuun silloinkaan kun olisi täysin tervetullut sen tekemään. Jokin teksteissä jää vähän pidäkkeen taa tai ei yhdisty ihan selkeimmällä mahdollisella tavalla, jää arastelun taa piiloon. Ja silti, kuten sanoin, se on myös vahvuus. Se on nimittäin yksi tervetulleimmista tavoista kirjoittaa; ehdottaen, epävarmuuttaan näyttäen. Oman kokoisessaan tilassa, vaatimatta tai oikeastaan kaappaamatta tilaa keltään. Vaan juuri sen oman tilansa täyttäen, itselleen sopivimmalla tavalla. Ehkä vähän enemmänkin olisi mahtunut, mutta toivon, että Aitonurmi kirjoittaa lisää, ja tekee sen toiste, toisten tekstiensä kanssa.

x

"Vaikka puhun kiusaajista, tiedän, ettei kyse ole ihmisen ominaisuudesta, joka pysyy alusta loppuun. Kiusaaminen on rakenne. Se on kehä, jonka sisäpuolelle astuu tai josta pysyy ulkona. Joskus sen sisään työnnetään. Se, mitä ja miten paljon lopulta valitsemme itse, on niin suuri kysymys, ettei minulla ole siihen vastausta."

Yhdysvaltalainen tutkija Brent Harger on tutkinut lievää aggressiivista käyttäytymistä alakoulukontekstissa. Siis sitä pientä kiusoittelua, joka paikoin yltyy väkivaltaiseksi kiusaamiseksi, mutta useammin jää jollain tapaa häilyväksi vallankäytöksi, juuri niin epäselväksi, ettei opettajat tunnista sitä kiusaamisena, mutta sen jatkuvana kohteena olevat kyllä ehtivät peruskouluaikana murtua kerran jos toisenkin. Harger tulee tutkimuksessaan lopputulokseen, että kiusaaminen on itseasiassa yhteiskunnan ja sen mukana myös koulujen opettajien ylläpitämän kulttuurin tulos: se on seurausta toksisesta maskuliinisuudesta, joka iskostetaan aikuisten toimesta lapsiin jo alaluokilta alkaen. Se on vahvimman oikeutta, poikia, jotka eivät saa itkeä, tyttöjä, joita uskotaan poikienkin kustannuksella. Se on järjestelmä, jossa kiusanteosta valittaminen on heikkoutta, ja puuttumattomuus hyväksynnän kulttuuria. Ja se on olemassa meillä täällä Suomessakin: Itä-Suomen yliopiston väitöskirjatutkija Salla Myyry kertoo tuoreessa tutkimuksessaan, että myös "tasa-arvon mallimaa", oma pieni Suomemme, on edelleen täynnä sukupuolittavaa ja stereotypioivaa kulttuuria. Ja koska tutkin asiaa työkseni itsekin, voin sanoa, että se kaikki on yhteydessä kiusaamiskulttuuria ylläpitävään koulukulttuuriin. Kiusaa tai tule kiusatuksi. Kiusaa, ettet ole yksi heikoista.

Ylläoleva lainaus kiusaamisen määrittelystä ei kuitenkaan ole kiusaamistutkimuksesta, vaan se on Ruumiin ylittävän äänen prologista, tekstistä ennen varsinaisia tekstejä. Ja tiedän aggressio- ja koulututkijana mistä puhun, kun sanon, että tuo muutamaan virkkeeseen tiivistetty kuvaelma on paitsi kaunein myös osuvin kuvaus kiusaamisilmiöstä, minkä olen koskaan lukenut, kaunokirjallisuudessa ja alan tutkimuksessa. Toki Iida Rauman Hävitys on sitä samaa, mutta enemmän tapausesimerkkinä kuin varsinaisesti sanoitettuna määritelmänä. Mutta yhtä kaikki, sekä Rauma että Aitonurmi näyttävät hyvinkin vahvasti, miten tiukassa kiusaaminen kulttuurisesti kouluissamme on. Niin tiukasti, että me aikuiset emme edes näe, miten vahvasti itse opettajina ylläpidämme sitä. Niin sitkeästi, että ulkoistamme sen kuviteltujen persoonallisuushäiriöiden taakse sen sijaan, että ymmärtäisimme, että kiusaaminen on itseasiassa tulos ympäristöstä, reaktio siihen. Joten niin kauan kuin yhteiskunta, vanhan koulukunnan kiusaamistutkijat, yksilöpsykologit ja varhaiskasvatus-, koulu- ja työinstituutit eivät ymmärrä kiusaamisen tällaista luonnetta, he eivät pysty tekemään kiusaamiselle mitään.

Joten kiitos Tuomas kun kirjoitat. Ja sanoitat. Olet siinä(kin) lahjakas, ja niin tärkeiden, hienojen asioiden äärellä.