KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS

ANNA KONTULA : KADONNEEN JÄRJEN METSÄSTYS

231s.

Into 2024

Pyydetty arvostelukappaleena

"Politiikkaa voi olla vain siellä, missä ihmiset kokevat, että heillä on jotakin yhteistä, jokin syy sopia yhteisistä asioista. Maailmassa, jossa kaikki ongelmat sirpaloidaan yksilön ongelmiksi, ei ole sijaa politiikalle."

Sosiologi, poliitikko ja yhteiskunnan kriittinen kommentoija Anna Kontula on kirjoittanut uuden kirjan. Viimeksi hän pohti meidän jokaiseen sisään muuttanutta pikkuporvallisuutta pamfeltissaan, tällä kertaa kyytiä saa tunnepuheeseen ja yksilöpsykologiaan sirpaloitunut terapiayhteiskunta. Viiteen esseeseen jakautuva kokonaisuus kysyy, että missä nykyään on enää tilaa politiikalle, jos kaikesta tehdään voimavarakeskeistä yksilön paranteluun tähtävää hyvinvointiprojektia? Ja minne piiloutuu yhteiskunnallinen hallinta ja valta, kun puhumme asioista aina vain yksilön vastuun kannalta? (Yksilön subjektiviteettiin, sanoo allekirjoittanut koulututkija, yours truly eli minä itse ensimmäisessä tieteellisessä artikkelissani 😎.) 

Kuten aloituslainauksessa tulee ilmi, politiikkaa voi olla vain siellä missä on konflikteja. Kompromissit ja yhteiset ratkaisut tarvitsevat myös yhteistä tahtoa tehdä asioille jotain, ja ratkaisu taas vaatii aina keskustelua, kiperistäkin aiheista. Kontula esittää jo johdannossaan, että yksi vastaus "parempaan politiikkaan" olisi palata klassisen retoriikan kolmijakoon: puhujan luonteeseen (ethos), kuulijan tunne- tai mielentilaan (pathos) sekä järkeen eli itse argumentaatioon (logos). Kontula kun (ihan aiheellisestikin) esittää, että nykyajan poliittinen keskustelu, oli kyseessä sitten edustuksellinen demokratia ja sen kansanedustajat tai kansalaisyhteiskunnan omat keskustelut, kompastuu korostamaan kahta ensimmäistä, ethosta ja pothosta logoksen kustannuksella. Näemme siis arvon sillä kuka sanoo ja miltä asiat tuntuvat, mutta emme ole enää edes kiinnostuneita, onko asialla loogisia perusteita. Asiat nyt vain koetaan näin, sanoo hallitukseen nykyään kuuluvan puolueen kansanedustaja kun lepakot eivät räjähdelleetkään tuulivoiman takia, vaikka hän toisin väitti, ja toisaalta ei tarvitse katsoa kuin meren taakse, eräskin presidenttikandidaatti väittää pakolaisten syövän kissoja ja koiria, ja joillekin riittää pelkästään se, että sanoja on Trump. 

"Trendin kääntöpuolena on irtaantua monista sellaisista käsitteistä, jotka perinteisesti ovat määrittäneet sosiaalityötä. Esimerkiksi köyhyys ja siihen liittyvät valtasuhteet ovat edelleen tärkeä ihmisen hyvinvointia ja mahdollisuuksia määräävä tekijä. Edelleen sosiaalityön arkea on tarkistaa, että kaapissa on ruokaa ja lapsen sängyssä petivaatteet.  

Edes soaalisen hyvinvoinnin asiat eivät lopulta ole näistä perusasioista irrallisia. Esimerkiksi perheen sosioekonominen asema vaikuttaa verraten suoraan myös lapsen hyvinvointiin ja terveyteen. Köyhissä perheissä lapset syövät epäterveellisemmin ja heillä on vähemmän mahdollisuuksia harrastaa. Kansainvälisen tutkimuksen mukaan pienetkin lapset tunnistavat luokkaeroja ja valitsevat leikkikavereitaan sen perusteella. Alakouluikäiset luokittelevat ihmisen luonteenpiirteitä näiden sosioekonomisen aseman muukaan.

Kaikki tämä jää piiloon lähestymistavassa, jossa keskitytään muokkaamaan yksilön persoonalliosuutta, ihmissuhteita ja toimintatapoja. Tällaisten itseänäisiä valintoja tekevään yksilöön nojaava näkökulma voi olla voimauttava, mutta samalla suljetaan silmät kontrollimekanismeilta, joiden tiedetään vaikuttavan ratkaisevasti ihmisten kokemaan hyvinvointiin."

Kontula jatkaa analyysiaan syvemmälle käsitellen sitä muun muassa sosiaalityön kautta. Siinä missä sosiaalityö on saanut alkunsa kirkollisesta köyhäinavusta, jossa köyhää pidettiin pitkälle 1900-luvulle saakka olemuksellisesti köyhänä, ei siis olosuhteidensa seurauksena vaan syntymässään annettuna jonkinlaisena, tuli Kontulan mukaan jo 1970-luvulla akateemisissa piireissä sosiaalityöhön mukaan affektiivinen ulottuvuus, eli laaja terapiapuhe. Köyhyys ymmärrettiin rakenteelliseksi eriarvoisuudeksi siis hyvin vähän aikaa, kun se jo lipsahti takaisin yksilöpuheen ja -hallinnan valtapiiriin. Ja tässä kohti väitän: tätä samaa on myös nykyään suomalainen peruskoulu. Sen sijaan, että sekään laajana yhteiskunnallista normistoa ylläpitävänä ja tuottavana instituutiona kykenisi tarkastelemaan omia eriarvoistavia rakenteita ja käytänteitään, se ulkoistaa haasteet lähes aina joko yksilön tai perheiden ongelmaksi.

Terapiapuheen, jatkuvan tunnetaitojen kehittämisen ja itsensä täyteen potentiaaliin saamisen pohja-ajatuksen voi tietenkin nähdä olevan kaunis, sanoo Kontula, ja sanon koulututkijana minäkin. Mikään asia ei ole mustavalkoinen: olemme tulleet pitkälle siitä tunteensa täysin tukahduttavasta kulttuurissa, jossa ei saa näkyä ilo eikä suru. Nyt niitä opetellaan tunnistamaan jo varhaiskasvatuksesta asti, ja samalla niitä oppivat me millenniaaliopettajat ja -vanhemmat lastemme ohessa, viimein. Mutta jos tunne- ja terapiapuhe on ainoastaan tunteiden lähteenkin kääntämistä itseensä – siis esimerkiksi aggressiota aiheuttavien rakenteiden poistamisen sijaan "tunteiden nimeämistä ja tunnistamista", ollaan aika kaukana siitä, että tunteet saataisiin jälleen politiikan keskiöön. Ja tämän ilmiön voi hyvinkin analysoida foucault'laisen kriittisen katsannon kautta olevan osa yksilöön kohdistuvaa valtaa ja hallintaa.

Kun puhumme kasvatuskumppanuudesta varhaiskasvatus- ja koulukontekstissa tai voimavara- ja ratkaisukeskeisestä viitekehyksestä sosiaalityössä, annetaan toiselle osapuolelle näennäinen tasaveroisuus institutionaalisen tiedon ja toimen rinnalle. Mutta avainsana on näennäinen: kuka voi muka väittää, etteikö sekä sosiaali- että kasvun ja koulutuksen alaa leimaa varsin vahva muutosvaatimus ja viranomaiskontrolli: käyttäydy kuten vaadimme tai otamme teiltä jotain teille kuuluvaa pois. Sosiaalityössä katkolla voi olla taloudelliset tuet, koulussa lapsen oikeus tasa-arvoiseen kohtaamiseen tai jopa annettuun oppimisen tukeen. Kontula kirjoittaa, että "- - valtasuhteiden tunnistaminen on eettisesti kestävän sosiaalityön ehto. Jos myönteisyyttä julistavat teoriat eivät anna sille tilaa, ne eivät voi toimia eettisen sosiaalityön perustana". Ja täysin sama opetussuunnitelmiin perustuvassa kasvatuksen ja koulutuksen työssä: jos me emme opettajina paitsi näe että myös lausu jollain tapaa julki omaa yhteiskunnallista valta-asemaamme, sen piiloisemmaksi hallinta menee ja sen eriarvoisempaan asemaan perheet sen edessä joutuvat. 

Terapiapuhe, yksilöpsykologisointi ja jatkuvaan tunnetaitokasvatukseen vetoaminen tunteita aiheuttavien rakenteiden muuttamisen kustannuksella on siis piilottamaan vallan ja hallinnan kokonaan, jolloin yksilöt ovat hyvin yksin yhteiskunnallisen kontrollin kohteina, kyvyttömiä vastustamaan vallan vinoja muotoja muuten kuin heittämällä oman elämänsä lekkeriksi tai kieltäytymällä jyrkästi yhteistyöstä. Tätä ei kuitenkaan nähdä terapiayhteiskunnassa vallan vastustamisena vaan yksilön heikkoutena, millä seuraavassa hetkessä oikeutetaan tuen purkaminen. Mitäs ei lähde, sanotaan, ja lopetetaan perheeltä tukipalvelut sen sijaan, että syvennyttäisiin aidosti siihen, mitkä rakenteelliset tekijät mahdollisesti estävät perhettä toimimasta yhteiskunnan instituuttien vaatimilla tavoilla. 

Tosielämän esimerkkinä vaikkapa näin: Yle julkaisi pari viikkoa sitten artikkelin, jossa joukko lääkäreitä esitti, että ADHD- ja autismidiagnoosien sijaan perheiden kotiolot täytyisi laittaa kuntoon.  Ja mitä se kuntoon siis itseasiassa tällaisella pikadiskurssianalyyttisella otteella voisi tarkoittaa? Keskiluokkaistamista, hyvin todennäköisesti. Kyllä, jokainen lapsi ansaitsisi kodin, jossa ei ole väkivaltaa, jossa nukutaan puhtaissa petivaatteissa ja jossa arjella on jonkinlainen struktuuri. Ja kyllä, myös erilaisten neuropiirteiden medikalisaatio on huolestuttava kehitys, ja perheiden tuki on asia, johon on tärkeä kiinnittää huomiota. Mutta olettekos kuulleet neuvolasta? Varhaiskasvatuksesta, perhesosiaalityöstä? Niinpä. Ihan kuin meillä itseasiassa olisi jo ehdotetut tukisysteemit, mutta yhtäkkiä puhe ei koskekaan niiden arvonpalautusta vaan ainoastaan perheitä, pienintä mahdollista yksilöryhmää.

Tämänkään ehdotuksen kohdalla on siis kovin vaikea tehdä muuta tulkintaa kuin jälleen huomattaa, että jälleen kerran yhteiskunnallisia ongelmia ulkoistetaan kodin eli yksilön itsensä hoidettaviksi. Miksi perheessä ei ole resursseja struktuuriin? Voisikohan itseasiassa sielläkin  olla periytyvää neuromoninaisuutta? Tai jopa rakenteellista köyhyyttä, vähävaraisuutta, ylisukupolvistuneita traumoja? Kumuloitunutta heikko-osaisuutta, jossa voimavarat ovat vähissä? Nyt siis vaaditaan jälleen kerran ryhtiliikettä ei tukea antavalta yhteiskunnalta vaan yksilöiltä, joilla on kaikista vähiten resursseja ja (sosiaalista & kulttuurista) pääomaa lähteä toivomaan niin sanotusti toivotulla eli siis yhteiskunnallisesti normitetulla tavalla. Koska niin kauan, kun arjen rakenteet täytyy saada diagnoosin saadakseen kuntoon vain ja ainoastaan kotona, ei esimerkiksi varhaiskasvatuksessa, koulussa tai työpaikoilla, jossa diagnoosia hakeva mahdollisesti myös kokemukseni mukaan kaikista eniten oireilee, ei kyseessä ole niin vilpitön auttamisen halu kuin saattaisi kuulostaa, vaan itseasiassa yhteiskunnallisen vallan ja hallinnan ulottaminen perheen arkirutiineihin asti. Eli jälleen: terapiaa ja arjen struktuurivalmennusta yksilöille, jotta ahdistusta, aggressiota, aistiyliherkän pahaa oloa ja epätasa-arvoista kohtaamista arjen tilanteissa ei vain missään nimessä tarvitsisi käsitellä rakenteellisesti.

x

Mutta takaisin kirjaan: traumapuhekritiikissä Kontula on terävimmillään, etenkin muita ajattelijoita lainatessa ja sosiaalityöhön soveltaessaan. Kokonaisuutena Kadonneen järjen metsästys kuitenkin hieman horjuu, sillä Kontula hyppää yhtäkkiä tosi oikeistolaisen (/x-sukupolvelaisen?) turvallisen tilan -käsitteen tulkintaan, ja alkaa seuraavissa teksteissään rakentaa hyvin hämmentävää olkiukkokokoelmaa, joissa sekä femninisti-ikoni Simone de Beuavoir oltaisiin lähes canceloimassa ja turvalliset tilat estävät ilmastokatastrofin yhteisratkaisun.

Ok, mitä?

Peruutetaanpa hieman. Kärjistän, tietenkin. Mutta niin kärjistää Kontulakin, eikä edes tunnusta/tunnista sitä itse.

Turvallisen (/turvallisemman) tilan -käsite on puhututtanut pitkään, ja etenkin oikeistoon kallellaan olevat kulttuurihahmot (enää ei saa edes Kalevalaa lukea!) ja epäoikeudenmukaisuusaktivistit (minua syrjittiin kun en saanut pitsulia Ylen bileissä!) tykkäävän väittää sen olevan erimielisyyden kieltämistä. Ja on ihan tuhottoman laiskaa ja keskustelua tahallaan tyhmentävää, että Kontula lähtee mukaan tähän nimenomaiseen tulkintaan, sillä, sadannen viidennen toista kerran: turvallisessa tilassa on kyse siitä, että ihmisellä on perustuslain mukainen oikeus tulla kohdatuksi ilman häneen kohdistettuja rodullisia, uskonnollisia, seksuaalisen tai sukupuolen suuntautumisen tai minkään muun tahansa hänet vähemmistöasemaan asettavan piirteen takia syrjityksi (Suomen YK-liitto). Turvallinen tila tarkoittaa tilaa, jossa ketään ei kiusata, ivata tai pilkata, vaan häntä ja hänen vakaumuksiaan kohdellaan kunnioittavasti. Siis ihan peruskauraa, jota on tavattu kutsua myös käytöstavoiksi. Poliittiseksi korrektiudeksi, jossa asiat riitelevät, ei henkilöt. Jossa voidaan käydä kiivastakin keskustelua, mutta ei toista ihmistä tai ihmisryhmää pilkaten. Tämähän on ihan meillä myös siis perustuslaissa, syrjimättömyys, kiusaamattomuus ja kielto kiihottaa esimerkiksi kansanryhmää kohtaan. 

Kontulaa pitkään seuranneena on todella vaikea uskoa, että hän olisi eri mieltä siitä, saako toisen ihmisyyttä loukata kiivaassakaan keskustelussa saati häneen rakenteellisesti osuvia, risteäviä elämän palikoita tai ominaisuuksia käyttää häntä vastaan. Mutta jostain hieman erikoisesta syystä hän ei tätä käsitettä kuitenkaan lähde tutkimaan, saati tarkastelemaan samalla moniulotteisella kritiikillä kuin muita kirjansa käsitteitä, vaan hyökkää varsin yksisilmäisesti sitä vastaan. Kyllä, ihan varmasti ko. käsitettä on joskus käytetty "väärin", muun muassa silloin, jos tunnepuhetta tarjotaan ratkaisuksi ilmastokatastrofiin, kuten Kontula itsekin kirjassa esittää. Se on ongelmallista, että ilmastosta huolissaan olevien nuorten ohjataan ennemmin käsittelemään omaa tunnereaktiota kuin että ketään  sitoutettaisiin toimimaan ilmastonmuutosta hidastavilla tavoilla. Totta kai silloin ollaan väärällä tiellä, jos se on ainoa toimi. Mutta yhtäkkiä Kontula unohtaakin terapia- ja tunnepuheen ja päätyy väittämään asiallisen keskustelun törmäävän "useinkin seinään", tai tässä tapauksessa turvallisen tilan vaatimukseen, kun "ilmapiiri muuttuu ikäväksi", tai että, suora lainaus tämäkin, "kaverusten tilityksiä fiiliksistään on alettu kuvata yhteiskunnalliseksi keskusteluksi". Näissä haiskahtaa ehkä hieman ennakkoasenne ja, no, logoksen puute, sillä todennäköisesti näin käy huomattavasti harvemmin kuin Kontula antaa ymmärtää, tai sitten joku aivan muu kuin vaatija on ollut on itseasiassa itse pathoksen, eli liian tunteen vallassa ylitettyään keskustelussa sellaisia soveliaisuuden rajoja, joissa ei itseasiassa olekaan enää kyse tunteista vaan toisen ihmisen oikeudesta myös henkiseen koskemattomuuteen – esimerkiksi sen kannalta, kuka milloinkin on oikeutettu käsittelemään toisen ihmisen sukupuoli-identiteettiä tai saako ilmastonmuutospuheessa vaikkapa esittää umpirasistisia ehdotuksia. 

Kontula huomauttaa kyllä näissä teksteissään asiallisesti, että politiikan teon estää jos asioista aletaan puhua ilmiöiden kautta pelkkien identiteettien kautta. En ole tästä eri mieltä, ja tunnistan kyllä tällaiseksikin kärjistyneitä keskusteluja. Ihmiselle tekee hyvää, ettei ihan kaikesta tule identiteettiä, sillä silloin aiheeseen liittyvä kritiikki on tosiaan haastavampi ottaa vastaan. Ja kun puhun "ihan kaikesta" ja identiteeteistä samassa lauseessa, tarkoitan esimerkiksi kissaihmisyyttä, autojen käyttöä tai asemaa työelämässä. En syntymässä saatuja identiteetin osia, kuten rodullisuutta, seksuaalista tai sukupuolista suuntautumista. Sehän meille oli aivan selvää vielä kymmenen vuotta sitten –  siis että keskustellessamme esimerkiksi tasa-arvoisesta avioliitto-oikeudesta, keskustelimme ihmisoikeuksista, mutta nyt yhtäkkiä tunne- ja identiteetti puheen tultua myös laitaoikeiston kaappaamaksi yhtäkkiä autoiluunkin suhtaudutaan ihmisoikeusasiana, jonka osana "loogisesti" on yhtäkkiä pensan hinta. Ja kivittäkää, jos haluatte, mutta autoilijat eivät tarvitse turvallista tilaa. Seksuaalivähemmistöt tarvitsevat, koska 98% nykykeskustelusta on turvatonta tilaa ja hyökkäystä heidän identiteettiään kohtaan. Auton omistajuuden ja identiteetin suhde taas on paljon välineellisempi, ja siksi myös poliitikkojen pitäisi aktiivisesti irtaantua "ihmisoikeuspuheesta" fossiilipäästöistä puhuttaessa. 

Ja nostan tämän esiin siksi, että tämä jos mikä tunnepuhe olisi ollut tärkeä ottaa kriittiseen, tieteellisesti ja argumentaatioiltaan kestävällä tavalla käsiteltäväksi: tässähän kun ei ole kyse niiden turvallista tilaa vaativien tunteista, vaan niiden ihmisten tunteista, joita loukkaa kirjaimellisesti vaatimus olla kiusaamatta, ivaamatta ja syrjimättä ketään käydessään tiukkaakin (poliittista) debattia. Ja se jos mikä on vaarallista: se on kiusaamisen, ivaamisen ja pilkkaamisen mahdollistamista. Sillä se, kiusaava, ivaava ja pilkkaava puhe, on peräisin ihan muualta kuin vasemmistopiireistä. Meidän poliittinen puheemme, ihan siis politiikan laidalta laitaan, on ollut vuosikymmeniä turvallista tilaa, jossa mielipiteet ovat vastakkain, ei ihmiset. Ääri- ja laitaoikeisto on se instanssi, joka turvattoman puheen on tässä yhteiskunnassa normalisoinut, ja nyt kun jo ns. "tältäkin laidalta", vasemmalta, aletaan kyseenalaistaa kiusaamattomuuteen ja syrjimättömyyteen perustuvaa tilaa, ollaan aika hämmentävillä vesillä. 

No, jossain on halla-aholaiset todella Suomessa onnistuneet, kun ovat tämänkin termin onnistuneet demonisoimaan. Ei vinoilta ennakkokäsityksiltä, tunteisiin perustuvilta sellaisilta, siis kukaan ole vapaa, ei Kontula itsekään. Mitä (henkilökohtaisesti) hankalammasta aiheesta on kyse, sen herkemmin itse kukin sortuu heittämään logoksen suohon, ja syyttämään vastaväittäjää omasta argumentaatiovirheestään – klassinen valtakeino keskustelussa sekin. On kuitenkin kaksi täysin eri asiaa "vaatia täydellisyyttä" kuin saada toistuvasti asiallista palautetta vaikkapa tietyn ihmis-/sukupuoliryhmän jatkuvasta ohittamisesta. Niinpä pieni itsekriittisyys olisi kuitenkin tällaisissakin teoksissa paikallaan, sillä ei riitä, että mainitsee "ihmisten lähellään, oman aatteensa piirissä" syyllistyvän samaan, jos ei omassa tekstissään näe tekevänsä sitä myös itse. 

x

Lopuksi Anna Kontula siirtyy kissoihin, ja niiden vapaan ulkoilun monisyisiin kieltoihin ja mahdollisuuksiin. Niin ihanan random aihe kun se tässä kokoelmassa onkin, se on taas Kontulaa parhaimmillaan: monta kymmentä sivua pohdiskelevaa, analysoivaa, eettisiä perusteita etsiviä ja ihmisen eläinsuhdetta pohtivaa älykästä tekstiä. Kontula paitsi tietoisesti näyttää että näin argumentoidaan rationaalisesti mutta kriittisesti, tunteet (tässä tapauksessa sisäkissan kohonneet mielenterveyspulmat ja ihmisen pelko, että ulkona kissalle sattuu jotain) taiten argumentaatioon joka puolelta mukaan ottaen. Kontula punoo yhteen hienon yhdistelmän omakohtaisuutta, eri etiikan muotoja, ympäristö-, lajikato- ja eläinoikeudellista näkökulmaa, ja alan tutkimusten perkaaminen ja yhdistäminen muuhun eläinkeskusteluun on vertaansa vailla: siinä missä isot eläinoikeusjärjestötkin puoltavat kissan täyttä sisälläpitoa, jopa tehotuotantoeläimille on olemassa lakisääteisempi oikeus ulkoiluun. Tämä herättää epäilevämmänkin tarkastamaan omia kantojaan, mikä on laadukkaan retoriikan tavoitekin, väittäisin. Kissan oikeudesta lajityypilliseen elämään kun on varsin vähän keskusteltu, ottaen huomioon miten lyhyessä ajassa myös ajatus ja hyvinkin äärimmilleen poteroituneet mielipiteet kissan vapaasta ulkoilusta keskustelua hallitsee. Tähän tekstiin on hyvä lopettaa, se on tarkkaa, terävää ja uudistavaa. Ja sitä vasten luettuna turvallista tilaa demonisoivien tekstien yhtä laadukkaan ja useampia puolia tarkalla kriittisellä silmällä tarkastelevan otteen puuttuminen tuntuu vain entistä laiskemmalta. Kun tietoa, taitoa ja rohkeutta selvästi löytyy, on kokonaisuuden kannalta suuri puute, että se jätetään näinkin oleellisen käsitteen kanssa käyttämättä.