JULIA ARMFIELD :
OUR WIVES UNDER THE SEA
230s.
Picador 2022
Koska ihminen hahmottaa maailmaa ja ympäristöään parhaiten luokittelemalla, nimeämällä ja kategorisoimalla, voi myös valtameren hahmottaa eri kerrosten avulla: päällimmäinen, noin 200 metriin yltävä kerros on valoisa eli esipelaginen kerros, jonka valo läpäisee, jossa elää monet tuntemamme eläin-, levä- ja korallilajit. Valoisassa kerroksessa ihminenkin voi sukeltaa, laitteilla tai ilman, tutkia ympäristöään, havannoida ja tehdä laji- ja ympäristöluokituksiaan. Valoisan kerroksen me tunnemme, kuten miten kuten sen seuraavankin, noin kilometriin yltävän mesopelagisen eli iltahämärän kerroksenkin. Kaikessa tutkijuudessaankin ihminen alkaa kuitenkin olla melko rajoittunut tiedoiltaan, mitä syvempiin kerroksiin tulee: neljään kilometriin yltävä keskiyön kerros eli batypelaginen kerros on jo valon ja yhteyttämisen ulottumattomissa, samoin kuin aivan syvimpiin kerroksiin yltävät abyssopelaginen sekä ainoastaan merenpohjan hautavajoamien pohjiin kurottava hadopelaginen kerros. Näiltä alueilta meri on meille tuntemattomampi kuin lähiavaruus, vaikka kilometreissä se ei yletykään 'kuin' noin 11 kilometrin syvyyteen. Vaikka matkana 11 kilometriä vastaa mummolareissua tai lentokoneen lentokorkeutta, syvän meren pohjassa vedenpaineen ansiosta se on kauempana kuin voisi ajatellakaan.
Ja jonnekin sinne, näiden kerrosten allegorioiden kautta, kurottaa Julia Armfield lyyrisessä kauhuromaanissaan Our Wives Under the Sea.
“I used to think there was such a thing as emptiness, that there were places in the world one could go and be alone. This, I think, is still true, but the error in my reasoning was to assume that alone was somewhere you could go, rather than somewhere you had to be left.”
Miri ja Leah ovat aivan tavallinen, rakastava aviopari, jossa toisen rauhallisuus tasapainottaa toisen ahdistuneisuutta, toisen lempeys toisen äkkivääryyttä. Miri ja Leah tapasivat juhlissa, lähellä Mirin äidin kuolemaa, jo hieman kauempana mereen tyttärensä tutustuttaneen Leahin isän kuolemasta. Miri ja Leah ovat kaunis, toisiaan tukeva yksikkö, suurempia yhdessä kuin erikseen. Kunnes kerran meribiologina työskentelevä Leah lähtee tutkimusmatkalle sukellusveneellään, eikä palaakaan kolmen viikon jälkeen kuten olisi pitänyt. Ensin Miri ei ole huolissaan, onhan Leahin työnantaja, Keskus, häneen säännöllisesti yhteydessä, ilmoittaa vain lähes odotetusta viivästyksestä, ei sen kummemmasta. Kuukaudet kuluvat, ja Mirin ahdistus alkaa kasvaa, vaikka Keskus vakuutteleekin kaiken olevan normaalisti. Viiden kuukauden kohdalla Miri on varma, että Leah on kuollut, ja kun hänen vaimonsa viimein kuuden kuukauden jälkeen palaa, hän ei ole enää varma saiko hän lopulta kumppaniaan takaisin vai ei.
Our Wives Under the Sea on tarina kahdesta vaimosta, pinnalle jääneestä ja pinnan alle uponneesta. Our Wives on romaani rakkaudesta, pelosta, menetyksestä, kumppanuudesta, katoamisesta, palaamisesta, kauhusta ja mielen murtumisesta. Mutta ennen kaikkea Our Wives on tarina surusta, surun vääristämästä todellisuudesta ja irtipäästämisestä.
Our Wives Under the Sea on yksi kauneimpia kaunokirjallisia tarinoita, jonka olen pitkään aikaan lukenut.
“I think,” Juna says after a pause, “that the thing about losing someone isn’t the loss but the absence of afterwards. D’you know what I mean? The endlessness of that.” She looks sideways at me and sniffs. “My friends were sad, people who knew my sister were sad, but everyone moves on after a month. It’s all they can manage. It doesn’t mean they weren’t sad, just that things keep going or something, I don’t know.” She rolls her shoulder, shakes her head. “It’s hard when you look up and realise that everyone’s moved off and left you in that place by yourself. Like they’ve all gone on and you’re there still, holding on to this person you’re supposed to let go of.”
Julia Armfieldin romaani hidas, pienin vedoin aukeava mysteeri, joka vaatii ehkä alkuun hieman enemmän keskittymistä, mutta nappaa mukaansa jo varsin pian, eikä päästä otteestaan. Armfield kirjoittaa heleän kaunista ja syvää proosaa, elää ja hengittää yhtaikaa paitsi Mirin ja Leahin rakkaustarinaa, myös valtamerta, sen arvaamattomuutta ja itsepintaista omantunnonarvoa, joka ei nöyrry eikä kumarru ihmisen edessä. Meri on tässä romaanissa sama mitä se on ihmisille ylipäätään: kiehtova, valtava ja niin suuri, ettei meidän kykymme ja ymmärryksemme riitä sen selvittämiseen edes ensimmäisiä kerroksia pidemmälle. Katsomme mieluummin taivaisiin kuin syviin vesiin, ja sille on syynsä: vaikka olemme kirjaimellisesti merestä tulleita, merta ja sen muistoa edelleen sisällämme kantavia, emme kestä sen painetta, sen pimeyttä, sen loputonta täynnä oloa. Meri on antanut meille kaiken, ja kuten ilmastonmuutoksen aikaan huomaamme, se voi myös viedä meiltä kaiken. Se voi vallata elinympäristömme, se voi vyöryttää maan jalkojemme alta, se voi kääntää virtansa, emmekä voi sille mitään. Me samaan aikaan kunnioitamme merta että käännämme siltä katseemme, koska se on meille liikaa, liian täysi. Liian vaikea hallita, kesyttää ja kaapata omiin tarkoituksiimme.
Our Wives etenee seuraten kirjan vaimoja vuorotellen: Miriä pinnalla yrittäen ymmärtää, mitä Leahille on tapahtunut ja miksi tämä ei palattuaankaan enää ole läsnä ja Leahia pinnan alta muistikirjan kautta, avaten hiljalleen kaikkea, jota hän ja muut miehistön jäsenet, Matteo ja Jelka, joutuivat pinnan alla kuukausien aikana kokemaan. Vaikka romaani etenee kohti mysteerimäistä ja kauhuelementeinkin terästettyä loppuaan, se ei silti ole tyypillinen genre-kirja: se ei rakenna jännitettä jännitteen vuoksi vaan kasvaa pikkuhiljaa. Se ei typisty juoniromaaniksi, vaan yhdistää taiten mysteerin, kauhun, selittämättömän ja selvittämättömän elementtejä tarinaan surusta ja surun valtavasta, lähes Mariaanien haudan vedenpainetta vastaavan voiman vääristävä vaikutusta. Miten olla toista varten, kun ei oikein ymmärrä mitä toinen on kokenut, ja miten olla enää pinnalla, kun jotain jäi pysyvästi meren pohjalle?
Armfieldin taituruus romaanissa on paikoin hengensalpaavaa ihastusta, mykkää ihailua psykologisten ulottuvuuksien keskellä. Our Wives onkin oikeastaan kaksi tarinaa yhdessä: se on surukirja ja tutkielma surun psykologiasta sekä selviytymiskirja, sukellus kolmeen erilaiseen tapaan reagoida katastrofiin, mielen keinoihin rationalisoida kaikkein kauhein, kaikkein kauheimman jälkeisen pelastumisen ruumiillistuma.
“I used to think it was vital to know things, to feel safe in the learning and recounting of facts. I used to think it was possible to know enough to escape from the panic of not knowing, but I realise now that you can never learn enough to protect yourself, not really.”
Armfieldin tummavireinen mysteeri on niin kaunis, että se särkee lähes lukijansakin sydämen. En tiedä sekoittaako kauhugenren alle laittaminen sen lukijoiden mielet, kun tähän on suhtauduttu tympeämminkin, onko joku erehtynyt markkinoimaan sitä juoniromaanina ja kirjaimellisempana kuin itse sitä ainakaan koen. Our Wives ei kuitenkaan suostu typistymään yksittäisten avainsanojen tai kategorioiden alle, ne ovat yhtä keinotekoisia tapoja yrittää ymmärtää tätä romaania kuin ihmisen tapa asettaa meren eri kerroksille tarkkaviivaisia rajoja, nimetä syvyyksiä oman ymmärryksensä tueksi. Parhaimmillaan nimet antavat meille lisää ymmärrystä, mutta pahimmillaan ne suuntaavat katseen ilmeisimpään niin, että todelliset arvoitukset jäävät meiltä tutkimatta.
Helmet-haaste 2024: 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen
