RACHEL CUSK : PARADE
198s.
Faber & Faber 2024
Arvostettu taiteilija on uransa kanssa jonkinlaisessa hitaassa ja vaivaavassa suvantovaiheessa, kunnes alkaa yhtäkkiä maalata teoksensa ylösalaisin. Sitten hän maalaa vaimonsa – rumaksi.
Lupaava autofiktiivistä maalaustaidetta tekevä taiteilija G on uraa uurtava kehollisuuden ja häpeän kuvaaja, jolle juuri läpimurron kynnyksellä ehdotetaan avioitumista – nainen kun ei taidemaailmaa kestä ilman tukipilaria.
Erään toisen taitelija G:n näyttelyn avajaiset joudutaan sulkemaan etuajassa, kun mies heittäytyy ylimmästä kerroksesta alas keskelle atriumia. Näyttelyn koonnut porukka lähtee illallistamaan yhdessä, ja keskustelu pyörii niin itsemurhan, taiteen kuin kehollisuudenkin ympärillä.
Nainen kuolee, hitaasti, niin että koko perhe on joutunut jo palaamaan omaan arkeensa sairasvuoteen ympäriltä. Kun kuolinilmoitus viimein tulee, suurin tragedia onkin siinä, ettei äidin kuolema tunnu lainkaan tragedialta.
x
Rachel Cuskin tänä kesänä ilmestynyt Parade on genrehybridi, ikäänkuin novellikokoelma tai fragmentaarinen romaani. Tarinat, kertojat ja henkilöt vaihtuvat, osa kesken lukujen, osa vuorotellen lukujen sisällä. Paraden rakenne on sirpaleinen tai ei. Paraden rakenne on palapeli, jossa osat eivät sinänsä istu toisiinsa, mutta silti jollain kummalla tapaa viimeisen sivun luettua huomaa, että edessä on eheä, valmis kuva. Se koostuu niin hienostuneista, älykkäistä ja tarkkanäköisistä katkelmista, ettei sen terävyyttä voi nähdä ennen kuin koko palapeli on lopullisesti valmis.
Yksi kirjahyllyni luetuimpia kirjailijoita oleva Rachel Cusk on käsitellyt samoja teemoja avioliitosta ja avioerosta aiemmin kertovassa esseekokoelmassaan Aftermath, jonka Paraden kannalta oleellisimmat tekstit löytyvät myös koottujen esseiden suomennetussa teoksessa Mykkäkoulu. Aftermathista on jo 12 vuotta, mutta teema seuraa Cuskia – taitelijuuden, naiseuden ja naistaiteilijuuden monimutkainen yhdistelmä. Paradessa Cusk marssittaakin paikalle joukon naisia taiteen ympäriltä: taiteilijan vaimon, taiteesta ja taiteilijanaisista lukevan naisen, jonka kimppuun hyökätään kadulla, kuvataiteilijanaisen, naisen, jonka mies on päättänyt muuttaa perheensä maalle elämään aitoa elämää. Lähes kaikki muut hahmot ovat nimettömiä, paitsi maalla asuva mies on Mann, ja kaikkiiin taiteilijoihin, sukupuolisuudestaan huolimatta, viitataan ainoastaan G:na. Näin Cusk häivyttääkin taiten persoonallisuuden ja yksilöllisten piirteiden merkityksen laajemmassa sukupuolten välistä toimijuutta tutkivassa teoksessaan. Ei ole oikeastaan siis väliä, kuka nainen tai mies yksilönä on, sillä sukupuoliroolit- ja performanssit ohjaavat meidän toimintaamme yksilöllisiä piirteitä enemmän, tulee Cusk sanoneeksi teoksessaan.
Siinä missä Cusk on käsitellyt naiseutta, taiteilijuutta ja äitiyttä aiemmin esseemuodossa, siirtyy hän tässä näyttämään teoretisointiaan enemmän toteen kaunokirjallisuuden avulla. Cusk näyttää moninaisten henkilöhahmojensa avulla, miten patriarkaalisessa yhteiskunnassa – ja taidemaailmassa sen sisällä – mies on paitsi kuri ja kontrolli nainen myös omalla toiminnallaan on niin ehdollistunut tähän ajatukseen, että hän tulee (ympäristön ohjaamana) ajaneeksi itse itsensä tämän tutun ja turvallisen kontrollin alle. Se tapahtuu hiljaa ja vaivihkaa, näyttää yksilön omalta valinnalta, mutta tässä kohden Parade kysyy rivien välistä, onko oma tahto oma tahto, jos se noudattaa täsmälleen samaa kaavaa kuin viimevuosisataiset sukupuoliroolit ovat noudattaneet?
Cusk kirjoittaa taiten, jälleen Ääriviivat-trilogiasta tutulla tavalla sivusta seuraten. Cusk kertoo välillä tarinaa selvästi jonkun näkökulmasta, toisinaan kaikkitietävänä kertojanakin, mutta taitavimmillaan hän on kohtauksissa, joissa hän kirjoittaa me-muodossa. Me-kertoja on paikalla, ja havainnoi ympärillä olevia henkilöhahmoja ulkoa päin, tarkkaillen ja tulkinnan väliin jättäen. He kertovat tilanteet niinkuin he sen näkevät: sivusta, mykkinä katsojina, jotka jättävät oman osuutensa keskusteluista mainitsematta, omat suhteensa muihin henkilöihin paljastamatta, mutta ovat paikalla, näkevät lasia naputtavat kynnet, kuulevat raskaat huokaukset. He istuvat, ovat niin intensiivisesti läsnä, että he ovat osa kertomusta ilman, että tiedämme heistä yhtään mitään. Sillä keitä nuo me ovat, sitä ei lainkaan saada tietää. He paljastavat kuitenkin enemmän kuin ulkopuolinen, mutta jättävät vihjeet, sanomatta jääneet asiat, tunteet ja eleet lukijan löydettäväksi. He ovat läsnä olematta keskiössä – kuin mykät naiset miesten salongeissa konsanaan.
“We acquired things and used them and disposed of them. What we liked best was disposing of them. It felt like disposing the bad and burdensome parts of ourselves. It felt momentarily, like disposing of our own bodies. Sometimes we sensed that we were living counter to nature, were at odds with it, and this manifested itself as intolerable feeling of material chaos and disorder, to which a material solution could usually be found.”
Eräs kiinnostavimpia yksityiskohtia kirjassa oli erään kuvatailteija G:n maalaustaide, joka sai voimansa siitä syvästä häpeästä, johon jokainen (naistyypillinen) keho on systemaattisesti yhteiskunnassamme kasvatettu. G:n taide on rujoa, rumaa ja se lyö läpi; mutta se tulee sekä taiteilija G:n itsensä että yleisön silmissä luetuksi autofiktiona. Tämä herättää mielenkiintoisia jatkoajatuksia: kun nainen kirjoittaa autofiktiivisen kirjan, jostain syvästä komerosta kaivautuu aina esiin Hesari-setä, joka kertoo, että autifiktio on epäkiinnostavaa, ei tarjoa mitään uutta, ketään ei kiinnosta tampoonin narut ja esivaihdevuosista kertova kirjakin on puuduttavaa lätinää, joka ei tarjoa aiheeseen mitään uutta. Kun nainen siis tekee taidetta juuri hänen omasta sukupuolispesifistä ja silti yleismaailmallisesta kokemuksestaan, asettuu mieslukija jalustalle kertomaan, että väärin näytetty, kerrottu ja koettu. Eli siis: häpeä häpeääsi, siinä ei ole mitään miestä kiinnostavaa. Tekisi mieli kuitenkin kysyä: eikö se kiinnosta vai onko kuitenkin niin, että "tuttu lätinä" ei olekaan lainkaan tuttua, eikä mies ole tottunut tällaiseen kirjallisuuteen? Ja sen sijaan, että hän osaisi tutkia uutta, nähdä uudenlaista, hän tuleekin lytänneeksi ja arvottaneeksi, koska oma empatiakuilu on liian suuri, koska oma annettuna tullut auktoriteettiasema on niin uhattu, koska hän kerrankin tuntee maailmassa itse sitä ulkopuolisuutta, jota on aiemmin ainoastaan tottunut tuottamaan muille? En tiedä, enkä tiedä tarvitseeko minun sitä tietääkään. Mutta kovin monen miehen ehkä soisi sitä tutkivan.
x
Cusk kirjoitti jo Aftermathissa vuonna 2012, että naisten kirjoittama kirjallisuus on aidosti tasaveroista miehen kanssa vasta sitten kun se vapautuu patriarkaalisesta pakosta kirjoittaa miesaiheista. Hänen väitteensä vaatii pureskelua, mutta alkaa olla helppo ottaa vastaan: eihän pörssiyhtiön johtoon päässyt nainen ole sinänsä mikään feministinen ikoni, jos hän on edennyt sinne nimenomaan miestapaisen alan sääntöjä noudattaen. Ja sama pätee kirjallisuuteen: niin kauan kun väheksymme naiskirjoittamista, naisellisina pidettyjä aiheita, naisten kirjoittamaa autofiktiota tai naiseuden käsittelyä noin ylipäätään, olemme siinä syvässä patriarkaalisessa kuopassa itsekin. Jos arvioimme kirjallisuutta niin sanotusti mieskriteerein, voi nainen kirjoittajana sinne toki yltää, mutta jos kriteerit eivät pysty lukemaan naisten kehoista, vapaudesta ja elämästä kertovaa kirjallisuutta Suurena Kirjallisuutena, klassikoina ja universaaleina tarinoina (terkkui vaan esim. Majanderin Antti ja Raivion Herman), on sekä kirjallisuuskenttä palkintoraateineen että päivä- ja viikkolehtikriitikoineen edelleen täynnä itselleen sokeaa naisvihaa. Ja Cuskin Paraden luettua siltä on enää kenenkään vaikea ummistaa silmiään.
Muu Rachel Cuskin tuotanto blogissa:
Helmet-haaste 2024: 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä
Tää on kyllä aivan omaa luokkaansa tää sun blogi <3
VastaaPoistaKiitos Helmi. <3
Poista