SONJA KOSUNEN, SARA JUVONEN, HEIDI HUILLA & MARJA PELTOLA (toim.) :
KOULU JA ERIARVOISUUS
280s.
Gaudeamus 2024
Saatu arvostelukappaleena
Millainen on 2020-luvun suomalainen koulu? Miten yhteiskunta ja koulu liittyvät toisiinsa? Kuka koulua käy, entä kuka päättää miten sitä käydään? Miten opetussuunnitelmat toteutuvat arjessa, ja onko siihen perustuva laadukas pedagogiikka edelleen kaikkien saatavilla? Jos ei, kuka sen ulkopuolelle jää? Miten yhteiskunnan tilastollisestikin todennettavissa oleva eriarvoistumiskehitys liittyy kouluun? Ja: Onko 1970-luvulla alkunsa saanut tasa-arvoa lisäävä peruskoulueetos tullut viimein päätökseensä, ja kasvatammeko me kouluissa itseasiassa kahden luokan kansalaisia, pärjääjiä ja pärjäämättömiä?
Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa alkuvuodesta ilmestynyt 11 lukuun jakautuva, vertaisarvioitu teos Koulu ja eriarvoisuus.
x
Kuten blogini pitkäaikaiset seuraajat tietänevät, olen itsekin opettaja. Ensin varhaiskasvatuksen ope, sittemmin erityisopettaja ja nykyään koulututkija, väitöskirja-aiheenani aggressiivisena pidetty käyttäytyminen ja sen sosiaaliset rakenteet nykykoulussa. Koulu on valtava pakkolaitos, jota jokaikisen on lain velvoittamana kymmenen vuotta käytävä. Koulu koskee siis ihan jokaista, joko itsensä tai lastensa tai sitten oman työnsä kautta, kuten allekirjoittaneella. Koulu ei ole yhteiskunnasta irrallinen vaan itseasiassa sen hyvinkin keskeinen osa. Kun puhumme siis koulusta, emme voi olla puhumatta myös koulusta yhteiskunnassa. Sekä pahimmillaan että parhaimmillaan koulu on yhteiskunta, paikka, jossa lasten ja nuorten yhteiskunnallinen toimijuus joko juntataan paikalleen tai autetaan yhteiskunnallisesti sensitiivisen opettajuuden kautta täyteen potentiaaliinsa.
Kun puhumme koulusta, sekä koulua käyneet että koulussa opettavat tulevat ylikorostaneeksi nykyisessä kilpailu- ja yksilökeskeisessä yhteiskunnassa lähinnä sen akateemista, oppimissisältöihin painottuvaa puolta. Tämä on kuitenkin vain pieni siivu sekä opetussuunnitelmasta, perusopetuslaista kuin koulun arjestakin, ja etenkin koulutussosiologinen tutkimus on jo pitkään yrittänyt palauttaa koulua siihen kontekstiin, jossa sitä käydään: yhteiskuntaan, yhteisöihin ja yhteiskuntaluokkiin. Tähän samaan jatkumoon liittyy myös tämä uudehko Gaudeamuksen kouluteos Koulu ja eriarvoisuus. Koulu ei siis tosiaan pelkästään ilmennä vaan paikoin jopa tuottaa ja syventää eriarvoistumista. Miksi näin on ja mitä sille pitäisi tehdä, siihen Kosunen, Juvonen, Huilla ja Peltonen kumppaneineen pyrkii ottamaan tieteen näkökulmasta kantaa.
x
Julkisesta keskustelusta poiketen koulu on siis paljon muutakin kuin arvosanat ja se, miten lapset ja nuoret nykyään käyttäytyvät. Julkinen keskustelu heijastelee kuitenkin paitsi tämän kirjan, myös oman väitöskirja-aineistoni mukaan sitä ymmärrystä, miten myös opettajat työpaikkansa hahmottavat: akateemisten valmiuksien ja tulosten valossa. Jo kirjan johdannossa huomautetaan että, "yhteiskuntaluokittuneen eriarvoistumisen ymmärtämisen soisi kuitenkin olevan keskeinen osa opettajakunnan ja muun kasvatusalan ammattilaisten osaamista, koska on olennaista ymmärtää, millä tavoin erot oppilaiden koulutuspoluissa ja oppimisessa sekä opetusryhmien ja koulujen välillä noudattelevat yhteiskuntaluokkien välisiä eroja ja miten tämä tulisi ottaa huomioon opetuksessa". Koulu on siis valtava, monitasoinen ja tavoitteidensa kautta yhteiskuntaan limittyvä ja lomittuva vyyhti, jota on oleellista tarkastella yhteiskunnallisesta näkökulmasta.
Kosusen ym. kirja jakautuu aiheen tiimoilta kolmeen osaan: Kouluun ja kaupunkiin, kouluun ja nuoriin sekä kouluun ja aikuisiin. Ensimmäinen osio koostuu kahdesta segregaatiota avaavasta artikkelista, ja näyttää sen nykytodellisuuden, jossa lapsemme ja nuoremme kouluaan käyvät. Toinen osio taas keskittyy nuorten omiin näkemyksiin ja kokemuksiin erityisesti eriarvoisuuden keskellä: miltä tulevaisuus näyttää huono-osaisemmalla oppilaaksiottoalueella ja miten sitä hahmottaa niin keskiluokkaistaustaiset, korkean sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman taustoista tulevat oppilaat verrattuna heikko-osaisemmista taustoista tuleviin oppilaisiin? Miten osallisuus jakautuu kouluissa oppilaiden yhteiskuntaluokkataustan mukaan, entä miten moninaisella oppilaspohjalla varustettu koulu onnistuu sekoittamaan esimerkiksi etnisyyteen tai yhteiskuntaluokkaan perustuvia rajoja – vai onnistuuko se ollenkaan? Viimeinen osio taas avaa vahviten sitä, mitä me opettajat voisimme tehdä toisin paitsi päivittäisessä arjessa oppilaiden kanssa myös rakenteellisesti koulua uudistaessa ja sen ääneen lausumattomia normeja toistaessa.
Koulu ja eriarvoisuus on tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro. Koulueetosperinteeseemme on kuulunut ajatus siitä, että kuka tahansa voi olla mitä tahansa, koska meillä kaikilla on kuitenkin yhtäläiset mahdollisuudet käydä peruskoulua. Kun peruskouluun tarkennetaan kuitenkin lähemmäs ja yksityiskohtaisemmin, osoittaa sekä vanhempi että Kosusen ym. tuore tutkimus, ettei tämä oletus pidä tässä ajassa enää paikkaansa. Se eetos kuitenkin elää sen verran vahvana, että pahimmillaan oikeutamme sillä itsemme olemasta huomioimatta oppilaan taustaan liittyviä rakenteellisia tekijöitä. Mitä sitten voitaisiin tehdä toisin, ja kenestä sen muutoksen pitäisi lähteä? Aihe on syvä ja moninainen, päätöksen monesti poliittisia ja kansallisia, mutta koulu ei voi myöskään itse jäädä kädet levällään odottelemaan ulkoa tulevia pelastustoimenpiteitä.
Parhaan esimerkin opettajien toimivuuden merkityksellisyydestä Koulussa ja eriarvoisuudessa antaakin kirjan viimeinen luku, jossa Juvonen käsittelee yhteiskunnallisesti sensitiivistä opettajuutta. Hän hahmottelee teoreettisen lähestymistapansa paitsi Pierre Bourdieun sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman kautta myös erityisesti Gert Biestan koulun kolmen ulottuvuuden, sosialisaation (koulun sosiaalistava ja käyttäytymisnormeja opettava tehtävä), kvalifikaation (koulun mitattavia taitoja opettava tehtävä) sekä subjektivikaation (oppilaan toiminnan valmiuksia tukeva tehtävä) kautta. Juvonen huomauttaa aiheellisesti, että suomalaisessa koulussa voidaan nähdä kvalifikaation ottaneen toisinaan liikaakin alaa koulun kahdelta muulta tehtävältä, ja sen lisäksi, että tulemme painottaneeksi lähes ainoastaan koulun akateemisia ja mitattavia taitoja opettavaa puolta, nimittää Juvonen kvalifikaation logiikaksi sitä toimintaa, jossa mitattavuus valuu myös sekä sosialisaation että subjektivikaation puolelle muodostaen niistä mitattavia osaamisalueita. Käytännössä tämän voisi siis nähdä tarkoittavan esimerkiksi sitä, että sen sijaan, että tiedostamme opettavamme oppilaalle paitsi koulun normatiivisia sosiaalisia sääntöjä ja toimijuuden taitoja, oletammekin niiden tulevan osittain annettuina ja alamme arvioida oppilaan omatoimista kykyä päästä näihin taitoihin niin sanotusti opettamatta. Tämä on oman, käyttäytymistä ja sen soveliaisuuden rajoja ja niihin liittyvää tukea tutkivan väitöstutkimukseni kannalta erityiskiinnostava näkökulma, sillä se haastaa ajattelemaan käyttäytymistä aivan uudella tavalla: sen lisäksi, että opettajat ovat koulussa se faktuaalinen auktoriteetti, joka määrittää (yhdessä yhteiskunnallisten normien kautta) oppilaan sopivan käyttäytymisen ja esimerkiksi aggressioenergian esiintyvyyden rajat, tulee opettajat toisinaan myös arvottaneeksi ja mitanneeksi oppilaan käyttäytymistä kvalifikaation logiikan perusteella. Niinpä oppilaan reaktio, oli kyseessä sitten reagointi toisiin koulutovereihin, epäselviin sääntöihin tai opettajan tunnetilaan, muodostuukin asiaksi, jonka perusteella oppilaan toimintaa arvioidaan määrällisesti. Reaktiivinen ja aggressiivisena pidetty oppilas onkin siis paitsi normatiivisesti väärin myös graaveimmillaan hyvin yksin oman tunneilmaisunsa hillinnän tukena, kun käyttäytyminen ulotetaan itsekseen opeteltavaksi taidoksi.
Kuten Juvonen huomauttaa, "kasvatustoiminnassa subjektivikaatio toteutuu pitkälti tasapainoilussa vapauden ja vastuun antamisen välillä" ja se pitää aina sisällään myös mahdollisuuden epäonnistua, kun taidot koetella omia ideoita ja harkintakykyä eivät ole vielä kehittyneet niin sanotusti koulun määrittelemälle optimaaliselle tasolle. Yhteiskunnallisesti sensitiivinen opettaja kuitenkin tunnistaa, että epäonnistuminen on osa toimijuuden harjoittelua, ja suhtautuu siihen lempeästi ja kannustaen, ei nöyryyttäen ja rankaisten. Kun oppilaalla on vielä lisäksi taustassa tuplasti enemmän lastia kuin keskiluokkaisella, korkean kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman taustasta tulevan valkoisen lapsen harteilla on, on opettajan erityisen tärkeä mukauttaa omat odotukset ja sosialisaation sekä subjektivikaation vaade yksilöllisesti oppilaan taustan ja taitojen kanssa sopivaan linjaan. Jos tämä taas jää väliin, muistuttaa Juvonen, että oppilaita arvioidaan heidän sosiaalisen (tai oma lisäykseni: tunnesäätelykompetenssien) mukaan, jolloin suurena riskinä on, että sosiaalisen taustan merkitys heidän koulupoluilleen voimistuu.
x
Kirjaa lukiessani kuuntelin alkuviikosta tohtoriksi väitelleen, edellisen luvun kirjoittajan Sara Juvosen väitöstilaisuun, jossa hän sanoi oivallisesti, että kritiittinen katse kouluun on ainoa tapa viedä asioita eteenpäin. Kun vastaväittäjänä toimiva Antti Saari kysyi Juvoselta, mitä hän vastaisi opettajien voihkaisuun, että tämäkinkö minun pitää vielä jaksaa tehdä, Juvonen vastaa vapaasti muotoillen, että kyllä, meidän opettajien täytyy jaksaa ajatella työtämme. Sillä sen kummemmasta tässä ei kentällä toimivalle ole kyse, kuin paluusta perustyöhön. Paluu ajatteluun ja oman kasvatusnäkemyksen itsekriittiseen tarkasteluun: mitä minä opetan, ketä minä opetan ja millaisia tapoja ja arvoja minä opetuksellani siirrän eteenpäin. Se kaikki kuuluu jo nyt meidän työhömme, eikä käytännön kiireet ja resurssipulat ole keino väistää opetussuunnitelmiin ja virkavastuuseen kirjattua velvollisuutta olla tietoinen tasa-arvoasioista. Se, miten yhteiskunta taas muuttuisi yhtenvertaisemmaksi, enemmän ihmisyyttä kuin akateemisuutta painottavaksi, ei taas ole yksittäisen opettajan käsissä. Sitä työtä tehdään yhdessä - niin kenttää, tutkijoita, asiantuntijoita kuin poliitikkojakin vastuuttaen.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti