Olen osallistunut tänä vuonna instagramissa Lukien läpi vuosikymmenten -lukuhaasteeseen, jossa jokaisena kuuna luetaan yksi kirja aina alenevalta vuosikymmeneltä: tammikuun 2010-luvun kirjasta joulukuun 1900-luvun kirjaan. Säännöt eivät sitä vaadi, mutta itselleni olen vielä lisähaasteeksi asettanut ehdon, ettei kirjailijan tule olla (valkoinen) mies, joten niinpä siis vaan myös klassikkokaanonia uudistamaan. Yllätyksekseni olen pysynyt haasteessa sekä mukana että aikataulussa koko vuoden ensimmäisen puolikkaan ja vielä sen lisäksi tullut valinneeksi lukemista oman tyypillisimmän mukavuusalueen ulkopuolelta: dystopiakirjojen maailmasta, joita edustaa nyt kaikki nämä kolme yhteenniputettua teosta, I Who Have Never Known Men, They sekä The Wall (suomennettu nimellä Seinä).
Kaikkia näitä kolmea yhdistää siis paitsi genre, myös naiskirjailijuus, astetta vanhempi alkuperäinen julkaisuhetki sekä dystopioille tyypillinen maailmanjärjestyksen muuttumisen turha selittelemättämyys. Muuten yhtäläisyyksiä ei juuri olekaan; I Who Have on omaperäinen, synkkä tarina nuoresta nimettömästä naisesta, joka joutuu kasvamaan pimeässä sellissä 39 muun naisen kanssa miesvartijajoukon heitä kaltereiden toisella puolella tiiviisti vahtien. Belgialaisen Harpmanin dystopia on todella dystooppinen: se on ilman tunne- ja emotionaalista hoivaa jääneen naisen kertomus ensin tarkkailija- sittemmin ja toimijapositiosta, viileä, vähätunteinen ja silti etäisyydestään huolimatta vahva. I Who Haven pohjavire on tummanharmaa ja kolkko. Brittäisen Dickin They taas on tiivis dystopia maailmasta, jossa he ovat ottaneet vallan. He ovat etäällä, kun Theyn päähenkilö ystävineen yrittää elää rauhassa yhteiskunnan kireäksi ja suljetuksi muuttuneiden sääntöjen keskellä. He eivät sinänsä hallitse tai ole näkyvillä paikoilla, mutta he rankaisevat: polttavat runoilijoiden kädet, repivät kuvataiteilijoilta ne irti, vievät puolisojaan surevat ikkunattomaan torniin. Jossain Theyn rivien välissä on kuitenkin pyyteetön vastarinta, ja vaikka tunnelma on kuolemankauhuinen, jää kyseisestä pienoisromaanista silti jollain tapaa toiveikas pohjavire mieleen. Itävaltalaisen Haushoferin The Wall taas alkaa, kun noin 4-kymppinen nainen herää itävaltalaiselta alppimökiltä koiran kanssa, ja huomaa että hänen ja muun maailman väliin on ilmestynyt näkymätön seinä. Seinän sisäpuolella, naisen ja koiran kanssa, mikään ei ole muuttunut, mutta muualla kaikki on kuolleet.
Vaikuttavia, mieleenpainuvia ja hyvin voimakkaita teoksia nämä kaikki kolme siis. Se, ettei kahta ensimmäistä ole edes suomennettu, ja se, että vaikka viimeisin on, se on lähes mahdoton enää löytää mistään, eikä kukaan siitä juuri puhu, kuvaa kuitenkin varsin piinaavalla tavalla sitä faktaa, miten miespainotteinen kirjallisuuden klassikkokaanon edelleen on. 2010–2020-luku ja sen tasa-arvokeskustelut on saanut (englanninkielisiä) kustantamoita sitä jonkin verran korjaamaan julkaisemalla uusintapainoksina näitä osin unohdettuja ja osin jopa löytämättömiä helmiä, mutta Suomessa kyseistä ilmiötä saa vielä tunnetusti odotella hetken jos toisenkin. Se on tärkeää, ja kulttuurisesti hyvin merkityksellistä: nämäkin kolme upeaa romaania ovat jääneet piiloon kirjailijan sukupuolen vuoksi, osa pidemmäksi ja osa lyhyemmäksi aikaa.
Mutta kyse ei ole pelkästään siitä, että nämä olisi unohdettu ja nyt uusintajulkaisukierroksella korjattu. Tämä on tärkeä liike, sitä en kritisoi, mutta se ei paikkaa sitä, missä me itseasiassa voisimme kokonaisena yhteiskuntana olla jo nyt, jos nämäkin teokset satojen ja satojen sisartensa aikalaisteostensa tapaan olisi jo silloin julkaisuaikana osattu lukea laadukkaana kirjallisuutena naiskirjallisuuden sijaan. Kirjallisuuden historiassa tarina kun ei ole pelkästään mennyt niin, ettei naiset saaneet tilaa julkaisukentällä vaan heidän kirjansa on myös kautta aikojen, nykypäiviin saakka (heippuli vain Hesarin paatuneet kriitikkosedät!) tupattu lukea naiseuden kuvauksina, kun miesten kirjoittamat kirjat ja hahmot taas ovat Suuria, Yleisinhimillisiä Ja Sukupuolettomia Hahmoja, Joihin Kuka Tahansa Voi Samaistua (SYJSHJKTVS:iä siis :--). SYJSHJKTVS:t ovat värittäneet minunkin 1990-luvulla lapsuutensa eläneen ihmisen ymmärryksen tarinoista ja toimijuudesta, ja he kelmit ovat antaneet minunkin ymmärtää, että aktiivinen toimijuus ja tekijyys on rakennettu sisään SYJSHJKTVS:n, ja naiseuteen on rakennettu sisään vain ja ainoastaan objektius ja tunteellinen hömppyys. Ei meistä ole yleisesti samaistuttaviksi, mutta voihan naiset toisilleen nyt muutaman tunnekirjan kirjoittaa, jos siltä tuntuu!
Tämä kolmkkko on kuitenkin kaikkea muuta kuin naiskirjaillisuutta naisilta naisille. Nämä kaikki ovat yleisinhimillisiä, monia aikalaismiehiään tarkemmin yhteiskuntaa, ympäristöä, kapitalismia ja esimerkiksi ihmisen luonto- ja taidesuhdetta tarkastestelevia teoksia, joista soisi tehtävän kirjallisuuden graduja ja aikuisia kouluesseitä yläkoulusta lukioon. Harpmanin päähenkilön toimijuus, aktiivinen suunnitelmallisuus ja solidaarisuus ryhmää kohtaan, Dickin päähenkilön rakkaus läheisiä, taidetta ja kauneutta kohtaan sekä Haushoferin luonnon armoilla selviytyjänä elävän päähenkilön luonto- ja eläinsuhde ovat jotain, josta saisi mitä upeimpia analyyseja aikaiseksi. Eikä kukaan, yksikään kirjan hahmoista typisty naiseksi, niinkuin miehet naisista 1960–1990-luvuilla ovat kirjoittaneet. Näiden kirjojen jokainen hahmo on ollut voimakas, aktiivinen ja silti ilman tunkkaisen maskuliinisuuden yliarvottamia ominaisuuksia myös osa luontoa: helliä, hoivaavia, omistautuvia ja solidaarisia. Se ei ole naiseutta, se on Yleisinhimillisyyttä Ja Sukupuolettomia Hahmoja, Joihin Kuka Tahansa Voi Samaistua. Missäpä lie yhteiskuntana jo olisimmekaan, jos olisimme voineet hahmottaa yleisinhimillisyyden jo vuosikymmeniä näin.
Helmet-haaste:
Harpman: 30. Kirja, jossa ei ole nimettyjä tai numeroituja lukuja
Dick: 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta
Haushofer: 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu
Harpman: Belgia
Haushofer: Itävalta
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti