DEKOLONIAALINEN FEMINISMI

 FRANÇOISE VERGÈS : DEKOLONIAALINEN FEMINISMI

148s. 

Tutkijaliitto 2024 

Alkuteos: Un Féminisme Décolonial, 2019

Suom. Anna Tuomikoski

Ajatteletko, että Suomessa kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa? Oletko siinä uskossa, että koska meillä on ollut jo yksi nainen presidenttinä ja useampi pääministerinä, naisten määrä lisääntyy sekä pörssiyhtiöiden johdossa että asiantuntijatehtävissä, tasa-arvo olisi aidosti ottanut selvän harppauksen kohti valmista maailmaa, jossa ehkä korkeintaan on vielä muutamia pieniä rippeitä korjattavana? Oletko aivan varma, että räikeä orjuus ja kolonialismi on historiaa, ja olemme siirtyneet oikeastaan historian tuolle puolelle, moderniin nykyaikaan, kulttuurievoluution viimeiselle portaalle?

Jos vastasit edes yhteen kyllä, voit onnitella itseäsi. Olet nimittäin omaksunut hienosti kulttuurisen liberaalipatriarkaatin. Siis kapitalistisen epätasa-arvon, joka on vain kuorrutettu valkoisella kermalla. Kirjaimellisesti. Réunioninlais-ranskalaisen Vergèsin pamfletti dekoloniaalisen feminismin tärkeydestä jälkikoloniaalisessa maailmassa muistuttaa piinallisen suoraan siitä, kenen varaan valkoinen ja länsimainen tasavertaisuus on rakentunut: globaalin etelän rodullistettujen naisten. 

x

Ranskan merentakaisessa deparmentissa Réunionilla syntynyt ja kasvanut Françoise Vergès on politiikan ja historian tutkija, elokuvatuottaja, kuraattori ja aktivisti, jonka työ keskittyy erityisesti jälkikolonialistiseen tutkimukseen ja dekoloniaaliseen feminismiin. Dekoloniaalinen feminismi on hänen alkuvuodesta käännetty pamflettinsa, joka asettuu suoraan mustan feminismin kaanoniin yhdessä alan pioneerien Angela Y. Davisin ja Audre Lorden sekä tuoreempien aktivistien kuten Minna Salamin ja Amia Srinivasanin seuraan. Vergès yhdistää analyysissään globaalin etelän näkökulman antikoloniaaliseen teoriaan, ja tarkastelee dekoloniaalisen feminismin historiaa etenkin marxistisesta ja antikapitalistisesta näkökulmasta. Dekoloniaalinen feminismi onkin siis ehdottomasti jokaisen nykyfeministin must read -teos, ainakin jos halutaan tavoitella tasa-arvoa, joka on irrallinen kolonialismista, rasismista ja rakenteellisesta sorrosta.

Vergésin teos valottaa vahvasti oman olemassaolonsa välttämättömyyden: kun koko läntinen yhteiskunta perustuu globaalin etelän riistämiselle ja rodullistettujen kehojen loppuun kuluttamiselle, on oma valkoinen käsityksemme tasa-arvosta hyvin ristiriitainen sen perimmäisten tavotteiden kanssa. Itseasiassa se ei ole tasa-arvoa ollenkaan, se on sekularisoitunutta patriarkaatia, jossa naisten näennäinen tasavertaisuus piilottaa alleen luokka- ja rotuyhteiskunnan, ja antaa valtaa vain ja ainoastaan sellaisille naisille, jotka suostuvat pelaamaan kapitalismin ehdoilla. Vergés osoittaa jopa nykyfeminismin, siis sen sellaisen chimamandangoziadichielaisen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -feminismin olevan oikeastaan loistavaa polttoainetta jopa sen näennäiselle viholliselle, äärioikeistolle, ja hän näyttääkin varsin kiistatta, miten Ranska on institutionalisoinut feminisminsä koskemaan vain ja ainoastaan valkoisia naisia. (Vergésin väite feminismin äärioikeistolaistumisesta voi tuntua alkuun kummalta, mutta kun sen asettaa suomalaiseen kontekstiin, emme me oikeastaan olekaan aivan niin kaukana ranskalaisista valkoisista sisaristamme: eipä ole vuottakaan, kun eräskin valtioinvarainministerinä toimiva Riikka puolusteli omaa vuoden 2019 bloggaustaan "naisista mustissa säkeissä" juurikin tasa-arvokysymyksellä, minkä nieli jopa muutenkin varsin kuistilla seikkaileva pääministerimmekin.)

x

Dekoloniaalinen feminismi on jaettu kahteen osaan, On valittava puolensa: dekoloniaalinen feminismi -kattoteeman alla kulkevaan, eheään tekstikokoelmaan sekä toiseen vastaavaa, loppupuolen 2000-luvun sivistystehtäväfeminismin kehitysvaiheisiin. Ensimmäinen osa purkaa nimensä mukaan osiin antikolonialismin merkityksellisyyden osana feminististä liikehdintää tarkastellen aihetta eurosentrisyyden sekä valkoisten naisten tuottaman tiedon kritiikin avulla kun taas toinen osa purkaa liberalistisen jälkikolonialistisen yhteiskunnan kolonialistista luonnetta näyttäen, miten valtavirtafeminismi unohti globaalin etelän naiset tasa-arvotaisteluistaan kokonaan, ja valjasti jopa oman liikkeensä tosiaan islamofobian ja rasismin varaan. Kokonaisuus on terävä, perusteltu ja äärimmäisen taiten lähteistetty, Vergésin erityisasiantuntijuus on näinkin tiiviin ja pamflettimuotoon puetun teoksen äärellä lähes käsinkosketeltavissa. Vergés ei pelkää haastaa ja kritisoida, ja hän tekee sen niin perusteellisen hyvin, että faktat puhuvat puolestaan; sen kummempaa palopuhetta niiden rinnalle ei tarvita.

Vergésin teos tuo kiistattomasti esiin sen, miten vahvasti koko länsimainen yhteiskunta on rakennettu globaalin etelän selkänahasta. Valkoiset naiset käyvät töissä, koska rodullistetut ihmiset hoitavat heidän lapsiaan. Koko sairaanhoitojärjestelmämme on lähellä romahtamista, mutta myös Suomessa haaveillaan kokoomuslähtöisesti halpatyövoiman tuomisesta Aasian matalan elintason maista paikkaamaan työvoimapulaa sen sijaan, että se tekisi hoivatyöstä sellaista, että se vetäisi itse tekijöitä puoleensa. Ja toisaalta: me valkoiset olemme myös itse jälkikolonialistisessa maailmassa niin korkean koulutuksen ja elintason perässä, ettemme enää edes suostu tekemään työtä, joka valuu maahanmuuttotaustaisille ihmisille: roskamme kerää todennäköisesti musta ihminen, rappukäytävämme siivoaa rodullistettu nainen ja lapsemme ja vanhuksemme hoitaa kaukaa kiikutettu korvaustyöntekijä. Hyvinvointimme perustuu puhtaalle rakenteelliselle rasismille, mutta oma mukavuudenhalu estää näkemästä sitä, sillä on niin mukava syödä näkymättömän ihmisen tekemää hampurilaista, joka on ilmestynyt näkymättömän ihmisen kuljettamana ovemme taakse. Olkoonkin, että se näkymätön kokki on saattanut olla kotimaassaan arvostettu lääkäri ja näkymätön Wolt-kuski nigerialaistaustainen yhteiskuntatieteiden maisteri Itä-Suomen yliopistosta, heidän paikkansa on niin kyseenalaistamatta olla palvelijoitamme niin omassa maassamme kuin kotimaissaankin dumpatun jätteemme keskellä, että maailmassa on hyvin helppo sokaistua sille, kenen varassa me täällä todellisuudessa seisommekaan.

x

Kolonialismi ja orjuus ei ole kadonnut minnekään, ja institutionalisoitunut feminismikin on karkaamassa pahimmillaan äärioikeiston käsiin. Kun olemme jo orjahistorian avulla saaneet afrikkalaistaustaiset ihmiset pidettyä näihin päiviin saakka epäinhimillistettyinä ja olemme onnistuneet eksotisoinnin kautta toiseuttamaan aasialaiset, on viime vuosikymmeninä noussut islamofobia viimeisiä lännen valloittamia viha-alueita, joiden ansiosta voimme kutsua itseämme jälleen maailman herroiksi. Siksi yhdyn täysin Françoise Vergésin länsimaisen feminismin kritiikkiin ja sanon sen, minkä hän sanoo rivien välissä: niin kauan kun feminismi ylläpitää rakenteellista rasismia, se pelaa vain ja ainoastaan patriarkaatin ja äärioikeiston pussiin. Ja niin kauan kun me unohdamme globaalin etelän ihmiset ja heidän oman tasa-arvoliikkeen sukupuoleen katsomatta, ei meidän toimintamme ole täällä lännessä todellista tasa-arvoa  nähnytkään.

Helmet-haaste 2024: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo