LUONTAINEN KÄYTÖS

GOLNAZ HASHEMZADEH BONDE : LUONTAINEN KÄYTÖS

168s.

Otava 2024

Alkuteos: Naturliga beteenden 2022

Suom. Jaana Nikula

Pyydetty arvostelukappaleena

Lily on juuri saanut pienen esikoisensa Jackin, kauniin, terveen pienen lapsen, jonka pieniä ääniä hän kuuntelee leikkaussalissa. Hänestä on tullut äiti, hänestä, jonka ei koskaan pitänyt.

Toisaalla Lily on pieni lapsi, joka kaivautuu vielä nukkujan jäljiltä lämpimiin lakanoihin hengittämään sisään tuttuja tuoksuja; unta, shampoota, äitiä. Äiti on töissä, äiti aina on, joka yö, usein edeltävät illatkin. Mutta Lily osaa jo huolehtia itsestään. Itsestään ja äidistä, suojella heitä molempia.

"Lily nojasi istuimen selkänojaan. He olivat yhdessä ja kimpassa, niin se oli. Hän oli pelännyt turhaan, pelot olivat olleet hänen mielikuvituksensa tuotetta, kun äiti oli ollut poissa. Vai oliko hän oikeastaan niin paljon poissa? Lily oli liioitellut ja hölmöillyt. Tämä oli nyt aitoa ja oikeaa. Hän nautti täysin siemauksin hetkestä ja torkahti äidin ääneen."

Golnaz Hashemzadeh Bonden vaikuttava Olimme kerran on ollut mieleenpainunut lukukokemus lähes kuuden vuoden takaa. En muista siitä järin paljoa, en tarinasta ainakaan, mutta sen tunnelman, kipeän, rikkinäisen, kompleksisen kylläkin. Olimme kerran on tarina äidistä, jonka toiveet omaa tytärtä kohtaan eivät koskaan kohtaa todellisuuden kanssa. Nyt käsillä oleva Luontainen käytös taas on hieman sama toisinpäin: se on tarina pienestä Lilystä, joka tekee kaikkensa ollakseen äidille juuri sopiva. Hyvä, kaunis, oikein. Rakkauden ja huolenpidon arvoinen.

Bonde kirjoittaa laadukasta ja psykologisesti hyvin tarkkaa romaania Lilystä nyt sekä Lilystä silloin. Kerronnan leikkaukset nykyisyydestä takaumiin etenevät klassisesti lyhyehköjä lukuja vuorotellen, vieden tarinaa nykyhetkestä menneeseen ja takaisin. Bonde kuljettaa lukijaa kohti vääjäämättömältä tuntuvaa, hän kertoo tiiviisti, tiukasti rajaten, näyttäen vain oleellisimman. Lapsi-Lilyn kohtalo on suoraan tarjottimella: näin yksin Lily on, näin valtavasti hän kaipaa poissaolevaa äitiään, näin kovasti hän yrittää, yrittää, yrittää, eikä silti riitä. Aikuinen Lily taas on ollut pitkään kuori, täydellisesti hiottu ja uuteen asetelmaan aseteltu, pakoon päässyt. Hän edelleen yrittää, yrittää ja yrittää, eikä silti riitä, mutta enää sitä ei huomaa kukaan. Hän on päässyt pitkälle, itsekseen, itseään suojellen. 

Luontainen käytös kasvaa tarinan edetessä pelkästä traumaattisen lapsuuden kuvauksesta myös kuvaksi siitä, millaisessa yhteiskunnassa tällainen lapsuus on mahdollinen. Bonde näyttää taitavan rakenteen avulla sen yhteiskunnallisen portaikon, jossa on lähiöiden kerrostaloja öisine tappeluineen, äidittömine lapsineen ja mykkine naapureineen samalla kun muutaman kilometrin päässä toiset kasvavat rakkauden ja huolenpidon pehmeässä kuplassa kuvitellen, että ovat jotenkin aivan erityisesti osansa ansainneet. Ja kenties ovatkin – kaipa jokaisen lapsen elämästä tosiaan tulisi parempi ylempään keskiluokkaan, rakkauteen ja perittyyn hoivaan syntyneenä, mutta hyvin vähän siinä kuitenkaan on kiinni mistään muusta kuin sattumasta. Sattumasta ja hyvästä onnesta sukupolvien jatkumona. Toisaalla on niin kovin toisin, ja Bonde näyttää, miten paljon tarvitaan, että sieltä voi kulkea toisaalle.

Ihminen on lopulta eläin, luontaisten vaistojensa kuljettama ja ohjaama, Bonde muistuttaa kirjan sivuilla Majsan-kissan kautta. Vaistoissa ei ole järjen logiikkaa, stressaantunut, ahdistunut ja vangittu eläin kissaeläimistä aina meihin kädellisiin käyttäytyy niin kovin eri tavoin kuin jokin valistunut mieli saattaisi siltä odottaa. Lopulta freudilaisittain voitaisiin todeta, että trauma kutsuu usein traumaa itseensä luokseen. Se toistaa omaa kaavaansa, koska se kaava on ainakin tuttu, se ainakin kannattelee, kun on kannatellut tähänkin asti. Bonde onkin yksi aikamme taitavimpia kirjailijoita, mitä tulee hankaliin tunteisiin, haastaviin äiti-tytär-suhteisiin ja etenkin solmuissa oleviin sisimpiin. Hänen vain 168 sivuun tiivistetty romaaninsa näyttää huomattavasti kokoaan enemmän, niin yhteiskunnasta, ylisukupolvisuudesta kuin luontaisesta käytöksestäkin.

Helmet-haaste 2024: 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja