LOPUN AIKOJEN SIENI

ANNA LOWENHAUPT TSING : LOPUN AIKOJEN SIENI

ELÄMÄÄ KAPITALISMIN RAUNIOISSA

378s.

Tutkijaliitto 2020

Alkuteos: The Mushroom at the End of the World: 

On the Possibility of Life in Capitalist Ruins, 2015

Suom. Anna Tuomikoski

Miltä näyttää antropologin etnografinen tutkimus, joka yhdistää matsutake-sienet kapitalismin reuna-alueisiin? Miltä näyttää prekaari tulevaisuus, kun kapitalismin ikuinen kasvu, kaiken läpäisevä skaalautuvuus ja toinen toistaan parempi pöhinävuosi on alkanut viimein murtua vain ideologiseksi saduksi? Miten ihminen enää järjestää elämäänsä, kun olemme kirjaimellisesti kuluttumassa maapallomme resurssit loppuun, eikä jäljellä ole enää kuin raunioita siellä täällä, ja edistysmielisimmätkin haaveilevat Marsin asutuksesta nykyisen elinympäristömme pelastamisen sijaan? 

Luin viimeksi Merlin Sheldraken oivallisen kirjan sienistä, ja sitä ennen Riina Tanskasen & Samu Kuopan loistavan sisäänheittokirjan kapitalismista, nyt yhdysvaltalaistutkija Anna Lowenhaupt Tsingin upea runsaudensari Lopun aikojen sieni – elämää kapitalismin raunioissa tuo tuon kaksikon yhteen. Tosin aivan omalla tasollaan: Tsing kirjoittaa etnografista tutkimusta, yhteiskuntakritiikkiä ja jopa yhteiskuntafilosofista pohdintaa niin laaja-alaisella terävyydellä ja älykkyydellä, etten voi kuin ihailla tätä suurta sommitelmaa, jonka hän on saanut aikaan yhdistämällä matsutake-sienen matkan oregonilaisesta metsästä japanilaiselle perheillalliselle. Kun tähän yhdistää vielä soljuvan ja kauniin, paikoin jopa lyyrisesti etenevän kielen ja kerronnan, ollaan taas aika lähellä sellaista tajunnanräjäyttävää lukukokemusta, jonka kanssa on olemassa aika ennen ja jälkeen luetun. 

"Joskus elämien yhteen kietoutuminen ei ole tulosta ihmisten suunnitelmista vaan tapahtuu niistä huolimatta. Pakenevaisten yhdessä elämisen mahdollisuuksien avautumisesta ei silti saada kiittää yksinkertaisesti suunnitelmien mynkään menemistä, vaan sitä millä on niiden toteutumisessa osansa mutta mitä ei oteta lukuun. Näin on laita yksityisomaisuuden luomisen. Omaisuutta kootessa jätämme yhteisen huomiotta – silloinkin kun se läpäisee kaiken kokoon haalitun. Sekin mikä jää huomaamatta voi olla potentiaalisten liittolaisten sija."

Tsing lähtee liikkeelle kapitalismin reuna-alueilta: miltä prekaari työ ja yhteiskunta näyttää, kun ikuiseen kasvuun perustuva tulevaisuus on peruttu ja luonnonvarat lähes käytetty loppuun. Esimerkikseen hän ottaa matsutake-sienen, suuren japanilaisen herkun, joka katosi aikoinaan Japanista metsäteollisuuden liikehdinnän seurauksena ja ilmestyi myöhemmin sekä Oregoniin että Suomen Lappiin samaisen metsäteollisuuden raunioihin. Matsutake on täydellinen esimerkki häiriöstä, muutoksesta ekosysteemissä, sillä se kasvaa parhaiten siellä, missä on muutakin elämää: kuopsutettua, haravoitua ja kaiveltua metsää, mäntyjä, jotka eivät kelvanneet riistohakkuiden kohteeksi. Oregonissa matsutake on myös amerikkalainen unelma: lupaus vapaudesta, mikä tarkoittaa tänä päivänä erityisesti palkkatyön ulkopuolella elämistä. Osa matsutake-sienestäjistä on esimerkiksi vietnaminsodan valkoisia veteraaneja, jotka pakenevat vuorille ja metsiin omia sotatraumojaan, osa taas amerikanaasialaisia pakolaisia, jotka eivät enää integroidu tai etenkään assimiloidu amerikkalaiseen yhteiskuntaan samalla tavalla kuin muutama sukupolvi vielä aiemmin teki. Vapaus on aikatauluttomuutta, ja toisaalta matsutake-sienen aikataulujen, ei yhteiskunnan aikataulujen ja rytmien mukaan elämistä. Vapaus on käydä hurjaa hintakauppaa ostajien kanssa, vapaus on asua leireissä metsien laitamilla, kerätä sieniä, jotka kapitalistisen käännöstyön seurauksena muuttuvat suureksi symboliseksi lahjaksi Japanissa, toimitusketjunsa toisessa päässä. 

Tsing tutkii matsutake-sienestäjien ympärille muodostuneita yhteisöjä ja niiden välisiä sommitelmia ja muotoja osana laajempaa kapitalistista talteenottoa, vieraannuttamista ja kapitaalin kasaantumista. Kun matsutake on jonkinlainen seuraus ihmisen aiheuttamasta häiriöstä luonnossa, on sienestys taas raaka-aineen yhteisöllistäkin haltuunottoa, prekaaria työtä jossain kapitalismin reunamilla. Tekemällä koko tämän matkan näkyväksi Tsing tekee myös hyvin näkyväksi sen, miten sekä varallisuuden että raaka-aineiden talteenotto tapahtuu kapitalistisissa tuotantoketjuissa, ja miten yhteisestä tulee lopulta aina omaa. Yksityiset yritykset pyrkivät maksimoimaan voittonsa, kasvamaan ja kasvattamaan iästä ikuisuuteen, mutta systeemin romahduspiste pakottaa meidät katsomaan sekä työtä, yhteiskuntaa että resurssien rajallisuutta toisin. Ja toisaalta, kuten Tsing muistuttaa, myös mahdollistaa meitä katsomaan toisin. Etsimään vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, antamaan niiden olla ja tulla. Kun ikuinen kasvu ei olekaan ikuista, mitä kaikkea seuraavaksi voikaan olla tulossa?

x

Tsingin tapa tuoda kapitalismikritiikki näyttämällä sen toimintalogiikkaa on vaikuttava, eikä se välttämättä edes tarvitse mitään kovin suurta talousymmärrystä taustakseen, jotta kirjasta voi nauttia. On Tsing kriittinenkin, mutta toisaalta hän herättelee ennemmin näkemään mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja kuin kompastumasta pelkkään kriittisyyden suohon. Tsing muistuttaakin, että myös kapitalismikritiikkiin pitää pystyä suhtautumaan kriittisesti: nähdä yhteiskunnan moninaisuus samaan tapaan kun näemme luonnontilaisen metsän tilalle kasvaneen talousmetsän raunion monimuotoisuuden. Yhteiskunta koostuu Tsingin näkemyksen mukaan enemmän laikuista, kuin yksittäisistä totuuksista, ja niinpä kaiken kattava mustavalkoinen katse jättää piiloon asioita, joiden huomaaminen olisi erityisen tärkeää. Tsingiä mukaillen ajattelenkin, että kun opimme näkemään kapitalismin välissä olevien laikkujen monimuotoisuuden, yhteistyötä, yhdenvertaisuutta, solidaarisuutta, kapinaa ja sosialismia versoo maailmassa enemmän kun huomaammekaan. Monimuotoisuuden katse helpottaa myös elämää; meillä ei olekaan kaadettavana yhtä, kokonaista valtavaa systeemiä, vaan voimme keskittyä kasvattamaan omia yhteisöllisyyteen ja avunantoon perustuvia laikkujamme. Ehkäpä aktiivinen toisin tekeminen luokin tilaa myös nähdä ja ymmärtää toisin, ja viedä hiljalleen tilaa yhdeltä ainoalta markkinatalouden lakeina pidetyiltä asioilta. 

Tsing kertoo kirjan lopulla Kiinan Yunnanin maakunnan liikehdinnästä, jossa metsäpalstoja jaetaan uudelleen ihmisille yksityisomistukseen. Tämän nähdään tuovan toivoa paitsi kestävään viljelyyn ja metsänhoitoon, myös luonnon ennallistamiseen ja toisaalta autonimisempaan tapaan vastata omasta elämästä. Tsing nostaa esiin tutkimuksen, jonka mukaan eräät kyläläisveljekset jopa vaihtoivat vuorovuosina omia metsäpalstoja keskenään saadakseen turvattua yhteisesti toisilleen mahdollisimman tasaiset ja tasaveroiset tuotot – jokaiselle siis tarpeensa mukaan. Polut kohti tällaista paikallista ja yhteisöllistä elintapojen ja -olojen järjestämistä tapahtuu yllättävässä ja silti toisaalta taas luontevassa linjassa antropologien ja arkeologien tutkimusten kanssa siitä, miten ihmiset ovat jo lähes koko historiansa ajoin järjestäneet yhteisöjään ja yhteiskuntiaan: luovasti, kokeillen, jakaen, mihinkään yhteen ja ainoaan järjestelmään ikuisesti kiinnittymättä. Kuten aiemmin lukemani Graeberin & Wengron Alussa oli -runsaudensarvessaan osoittavat, tämä jos mikä on "luonnollista", kulttuurin kepeää evoluutiota, Tsingiin ja Sheldrakeen yhdistettynä voisi jopa sanoa sienirihmastomaista suunnistusta kulttuurien labyrinteissa. Tällä hetkellä Yunnanin tarinalla ei kuitenkaan ole mitään onnellista, antikapitalistista loppua: se on täydellinen esimerkki siitä, miten ennallistetuissa, yhteistoimintaa tarvitsevissa metsissä kasvaa matsutakesientä, jonka keräämisoikeudet huutokaupataan aina eteenpäin. Vaikka huutokaupasta saadut rahat jaetaan yhteisöille, isoimmat rahat käärii kaupan voittaja: hän kun saa poimia yhteistoiminnan seurauksena syntyneen hedelmän, matsutaken, ja myydä sen voitolla eteenpäin. Matsutake palaa siis myös Kiinassa kapitalistisen verkoston pienoismalliksi.

Mutta kuten sieni kasvattaa rihmastojaan, myös ihminen voi liikehtiä, kulkea ja tunnustella kohti ennaltamääräämättömiä kulkureittejä. Kuten sieni typistää rihmastosta sen pään, joka ei johda parhaiden mahdollisten elinmahdollisuuksien äärelle ja vahvistaa niitä, jotka taas löytävät uuden symbioottisen kasvuseuralaisen, on ihmiselläkin oltava uskallusta ja havainnointikykyä nähdä sellaisia mahdollisuuksia, jotka eivät johda vain ennaltakuviteltuun lopputulokseen. Myös me voimme alkaa vahvistaa rihmastomme sitä osaa, joka toimii kapitalismin raunioissa kuin ne aiemmin Tsingin mainitsemat laikut, terveet, monimuotoiset yli lajirajojen. Samalla tapaa vahvuus ja ravinteiden kuljetus ja siirtyminen sinne voi alkaa pikkuhiljaa typistää rihmaston vanhoja osia, niitä jotka kuluttivat itsensä loppuun, tyhjensivät elämästä kaiken maan ja moninaisuuden. Kun yksi osa on luhistumassa, voi meillä olla loputon eri määrä loppuja. Kun vain kykenemme pitämään silmämme auki ja havaitsemaan niitä. 

"Etsin merkkejä sienen kasvusta, sen toiminnasta. Sienet siirtävät hienoisesti maata tieltään kasvaessaan, ja tuota liikahdusta on etsittävä. Poimijat kutsuvat sitä kummuksi, mutta sana tuo mieleen hyvin erottuvan mäennyppylän, jollaiset ovat hyvin harvinaisia. Itse kuvittelen sen sijaan aistivani kohoilua, samantapaista kuin rinnan kohoilu hengittäessä. Kohoilu on helppo kuvitella sienen hengityksen tuotteeksi. Maassa voi olla halkeama ikään kuin sienen hengitys olisi päässyt ulos. Sienet eivät tietenkään hengitä tällä tavalla – ja silti tanssiin käydään jaetun elämän tunnistamisen pohjalta."

42. Kirjan nimessä on alaotsikko