MERLIN SHELDRAKE : NÄKYMÄTÖN VALTAKUNTA
MITEN SIENET MUOKKAAVAT MAAILMAAMME, MIELIÄMME JA TULEVAISUUTTAMME
354s.
Gummerus 2024
Alkuteos: Entangled Life:
How Fungi Make Our Worlds, Change Our Minds & Shape Our Futures, 2021
Suom. Ulla Lempinen
Pyydetty arvostelukappaleena
”Jos sienet ja levät ovat ekologisesti yhteensopivia, toisin sanoen laulavat yhdessä ’aineenvaihduntalaulua’, johon kumpikaan ei pysty yksinään, ne luovat uusia symbioottisia suhteita. Tässä mielessä kasvien syntyyn johtanut sienten ja levien liittoutuminen on osa suurempa tarinaa, evolutiivista kertosäettä.”
Miljardeja vuosia sitten maapallo oli karu planeetta, jossa elämä kulki ainoastaan vedessä, syvänteissä, yksinkertaisimmissa muodoissaan. Aikaa kului, ja jonkinlaisia ensimmäisiä kasvikunnan eliöitä alkoi ilmestyä, muun muassa levien muodossa. Taas kului tähtitieteellinen tovi, ja levät alkoivat rantautua. Kasvisolut eivät kuitenkaan pärjänneet yksin ravintoa kerätessään, niiltä puuttui nimittäin juuret. Ne selvisivät kuitenkin, kivien raoissa ja rantakallioilla: ne olivat löytäneet kumppanin. Ne olivat löytäneet sienen. Merlin Sheldraken juuri suomennettu Näkymätön valtakunta - miten sienet muokkaavat maailmaamme, mieliämme ja tulevaisuuttamme on tarina juuri tästä – tai siis siitä, että miten kaikki sai alkunsa. Miten me saimme alkumme. Ja miten oleellinen osa sienet rihmastoineen ovat olleet aina tätä evolutionaarista tarinaa.
Mykologia eli sienitiede on ollut pitkään ihmisten tekemien luokitteluvirheiden vuoksi marginaalinen kasvitieteen alainen tutkimushaara, jossa ei oikein olla ymmärretty, miksei luonto taivu siihen täydelliseen taksonomiaan, jota ihminen niin kovin rakastaa. Mykologia haastaa, sillä se ei asetu kauniiseen, lineaariseen järjestykseen. Se poukkoilee, muodostaa verkkoja, suunnistaa labyrinteissa (kirjaimellisesti!), tekee rihmastoja, ylläpitää kaikkea elämää ja ennen kaikkea, se haastaa ihmisen kaavamaisen, lajitteluun taipuvan mielen, se muistuttaa universaalisesta luonnonlaista, joka on ristiriidassa luokitteluhalumme kanssa: se tekee ilmiselväksi, että luonnossa ei ole tarkkarajaisia lajeja, yksilöitä lainkaan. On vain enemmän tai vähemmän pieniä ekosysteemejä, symbiooseja, liittoja ja mikrouniversumeita, joista yksikään laji ei selviäisi ilman toista. On jäkäliä, jotka muodostuvat sienen ja kasvin liitosta. On metsän ekosysteemejä, jossa erilajiset puut yhdistyvät sienirihmastojen kautta, ja vaihtavat keskenään ravinteita. Ja olemme me ihmiset, jotka elämme tiiviisti paitsi muiden elämänmuotojen ansiosta ravinnonsaannin näkökulmasta, mutta olemme myös kirjaimellinen ravinto: olemme miljardien bakteerien, mikrobien sekä usein myös sienten kasvualusta. Nytkin, tällä hetkellä, ennen maaksi takaisin lahoamistamme. Me olemme - kuten kaikki tuntemamme elämä - elollisia yhteenliittymiä, symbioottisia kasvualustoja, pienoisuniversumeja, kirjaimellisesti yhtä ympäröimämme kanssa. Se ei sovi länsimaiseen tietokäsitykseen, monoteististen uskontojen perintöön, mutta se ei tee siitä vähemmän totta. Se vain korostaa omaa erehtyväisyyttämme entistä laajemmalla spektrillä.
x
Olen vaahdonnut viimeiset 10 päivää sienistä. Aloin lukea Merlin Sheldraken Näkymätöntä valtakuntaa puolisentoista viikkoa sitten, ja jokainen ystävä ja tuttava on saanut täysilaidallisen sieniluennointia, sienten kehityshistoriaa, psykedeelistä monimuotoisuutta ja ennen kaikkea sienirihmastojen merkityksellisyyden vilpitöntä ihailua. Ajatus koko maapallon kattavasta, valtavasta sienirihmastoverkostosta, sienien valtakunnasta on kutkuttava, se on kuin avaruustiedettä mutta sisäänpäin tarkennettuna. Sienten absoluuttinen liittolaisuus, yhteistyö, symbioottisuus ja lajirajat ylittävä avunanto on kuin jotain, mitä länsimainen yltiöyksilökeskeinen tiedekäsitys ei voisi koskaan tunnistaa, ja silti se on täällä. Se on täällä, rihmastoineen, toinen toistaan elossa pitäen, resurssejaan jakaen, vaikka kuinka kuvittelemme toisin. Vaikka kuinka kuvittelemme, että elämää ja maailmaa voi luokitella, lajitella, rajata, määritellä, valjastaa ja kilpailuttaa. Se on täällä, eikä se välitä meidän yrityksistämme paskan vertaa. Se vain on, ja jatkaa olemistaan, miljardeja vuosia ennen meitä ja miljardeja meidän jälkeemme, teimme me mitä tahansa. Sienet ja elämä maapallolla ei ole sinänsä tippaakaan kiinnostuneita meistä. Ne ovat, verkostoituvat, kasvavat ja kasvattavat. Ja vaikka me miten yritämme tutkia, miten sienet ovat meidän kaltaisiamme, ne vain ovat.
"-- sienet ovat läheisempää sukua eläimille, vaikka niitä pidettiin pitkään kasveina. Se on hyvä esimerkki luokitteluvirheestä, jollaisia tutkijat usein tekevät yrittäessään ymmärtää sienten elämää. Molekyylitasolla sienet ja ihmiset ovat sen verran samankaltaisia, että pystymme hyötymään samoista biokemiallisista keksinnöistä. Kun käytämme sienten tuottamia lääkkeitä, omaksumme yleensä sienen kehittämän ratkaisun ja sovellamme sitä ihmiskehoon."
Silti kaltaisuus kiinnostaa – ilman sitä ihminen tuskin tutkisi sieniä. Sheldrake jakaa teoksensa kauniisiin, eheisiin lukuihin, ja käsittelee sieniä meissä ja maailmassamme monesta eri kulmasta. Hän tutkii sienten evoluutiohistoriaa, ja näyttää sen yhteneiväisyydet paitsi kasvien myös meidän eläinten kanssa. Sheldrake avaa vilpittömällä onnella ja innolla, sellaisella aihettaan täysin elävän ja hengittävän tutkijan riemulla, joka tarttuu kyynisempäänkin lukijaan. Sheldrake näyttää, miten paitsi me ihmiset, myös monet muut eläimet kasvattavat sieniä omiin tarpeisiinsa. Hän avaa sienten toimintalogiikkaa ja sen tenhovoimaa.
Seuraavaksi Sheldrake siirtyy pohtimaan sienten kykyä suunnistaa ja tehdä erilaisia päätöksiä, vaikka siltä puuttuukin ihmismielelle niin tärkeä, rajattu päätöksentekoelin, eli aivot, joihin oman ymmärryksemme mukaan niin moni kognitiivinen kyky kytkeytyy. Ja aivoista Sheldrake pääseekin kiintoisille matkoille, kirjaimellisesti, kun hän sukeltaa psilosybiinisienten psykodeelisiin vaikutuksiin, ja pohtii lainaammeko me silloin sientä kokemustemme laajentamiseksi vai lainaako itseasiassa sieni meitä saadakseen jonkinlaisen ruumiillisen kokemuksen. Sheldraken teksti on laadukasta, innokasta ja vaikka hän popularisoi ja jopa romantisoi kauniilla kielellään aihetta aika reippaallakin kädellä, hän tekee sen pääsääntöisesti tieteen laadusta ja monimutkaisuudesta tinkimättä. Tällaiset luonnontiedekirjat ovat usein suosikkejani, ja tavallaan myös akateemisia esikuvia. Ei tiede pelkästään tutkijoita ja tieteentekijöitä varten ole, vaan ihan meitä kaikkia. Ja vastapainona äärioikeiston nousulle ja tiedevastaiselle propagandalle tarvitsemme juuri tätä: laadukkaampaa, mukaansatempaavampaa tiedettä, joka avaa asiaa maallikolle, antaa mahdollisuuksia ymmärtää ja ajatella toisin.
x
Sheldraken ehdoton vahvuus on yhdistää siis tietoa ja arkiymmärrystä, ja toisaalta muistuttaa, miten kapeasti me yleensä ympäristöä katsomme, vain ja ainoastaan itsemme ja oman ymmärryksemme kautta. Sheldrake avaa jokaisessa osassa melko taiten sitä, miten kapea tapa yrittää inhimillistää luontoa vaikuttaa siihen, miten huonosti me sitä lopulta ymmärrämme. Ja silti se on ainoa tapa, miten tietoa voi ihmisen rajallisella ymmärryksellä saada: kun kysymme, miten sieni on meidän kaltaisemme, voimme löytää jotain kiinnostavaa.
Sheldrake viittaa esimerkiksi Readin, Simardin ym. vuonna 1997 tutkimukseen, joka osoitti viimein todeksi hypoteesin, jonka mukaan kasvit vaihtavat hiiltä juuriverkostonsa yhdistävän mykorritsasieniverkoston kautta. Read kirjoitti Naturessa, että jos kasvit tosiaan siirtävät resursseja toisilleen yli lajirajojen, tutkimusten painopiste kannattaisi siirtää keskinäisen kilpailun tarkastelusta siihen, miten kasvi- ja sieniyhdyskunnat jakavat resurssejaan. Toisaalta Sheldrake jatkaa tutkimustulosten perkaamista, ja toteaa, ettei kaikki lajit ja mykorritsasieniverkostot toimi samalla tavalla: kasvit ja sienet muodostavat yhdyskuntia paikallisten tarpeiden, lajitarpeiden ja muiden muuttujien mukaan, eivätkä siis pakottaudu ihmiselle tyypilliseen yhden vaihtoehdon kaavamaisuuteen. Samoin kuin ihmisyhteisöt aikoinaan, myös kasvit ja sienet muokkautuvat, kokeilevat erilaisia yhdyskuntamuotoja, eriytyvät, lähentyvät ja toimivat yhtäällä yhdellä tapaa ja toisaalla toisin. Mikään ei ole muuttumaton vakio, mikä muistuttaa meitä lähinnä siitä, miten luonnoton ihmisen luonnollisena pitämä, yhden ja oikean kulttuurievolutiivisen yhteiskuntamuodon malli lopulta onkaan.
Sieniä on turha inhimillistää liikaa. Evoluutioteorian yksi perusajatuksista on nimittäin itsekkyys ja oman edun tavoittelu (tätähän toitottaa myös kulttuurievolutionistit, markkinatalouteen "ylimpänä" luottavat talousoikeistolaiset ynnä muut). Sheldrake pohtii, että sienet ja kasvit eivät vaihda tietoa ja ravinteita hyvää hyvyyttään, vaan koska kaikki hyötyvät yhteistoiminnasta jotenkin: terveet puut antavat sieniverkostolle enemmän ravinteita kuin sairaat, joten sienen kannalta on ainoastaan järkevää jakaa puuston resursseja tasaisemmin. Tässä biologinen evoluutio kuitenkin eroaa ihmisen hieman hupsusti käsittämästä kulttuurievoluutiosta: kun ihminen ajattelee, että luonto elää vahvimman ehdoilla, ja yleistää periaatteen omaan toimintaansa palkiten voittajat ja jättäen häviäjät oman onnensa nojaan, todellisuudessa evoluutio pitää huolen itsekkyydenkin kautta resurssien tasajaosta. Kun sienet varmistavat, että kaikilla puilla on ravinteita, voi sienet kasvaa paremmin. Kun ihminen varmistaisi, että kaikilla ihmisillä on elämään tarvittavat resurssit, myös ihmisyhteisö voisi paremmin. Aggressio, väkivalta ja riisto ovat stressireaktioita, ei luonnonvalintaa ja absoluuttinen ylhäältä annettu totuus, taipuu kirjan rivien välin tulkinta, näin oman tutkimuskohteeni ymmärryksen kautta ilmaistuna. Mutta tätäkin me tarvitsemme: luonnon ymmärtämisen sanoja, vaikka nekin asettavat sille aina jonkinlaisen, hieman liian kapean raamin.
x
Sheldraken tyyli ei ole kaikille. Se on tempoilevaa, jaarittelevaa, tarinoivaa ja välillä ihan turhiin yksityiskohtiin tarttuvaa: toki kuulen mielelläni lisää tryffelikoirien pehmeästä kouluttamisesta rankaisukouluttamisen sijaan, mutta ehkä jossain muualla – näissä kohden kun Sheldrake kompastuu omaan kritiikkiinsä, ja asettuu jonkinlaiseksi moraaliksi siellä, missä itse vaatii muiden pyrkivän siitä pois. Vaikka olen samaa mieltä ehdottomasti näistäkin kohdista kirjailijan kanssa, rönsyt saattavat puuduttaa ja viedä ydinsanomaa hieman väärään suuntaan, paikoin jopa unohtaa sen kokonaan. Lopussa Sheldrakelta unohtuu viimeinenkin tieteeseen kuuluva kriittisyydeen hiven, ja hän putoaa siihen läpi kirjan kuultaneeseen tunnekerronnan suohon, jossa oma lapsuus lehtikasassa välittävän isän kanssa menee sienien edelle. Paikkansa tällekin, mutta tässä se tahtoo hieman paljastaa kirjailijan puolueellisuuksia.
Siitäkin huolimatta tämä kirja oli riemuisa, vallaton ja tekijänsä näköinen runsaudensarvi sienistä, rihmastoista ja mykologian uusimmista tuloksista. Tutkimusta tarvitaan, riemua tarvitaan, innostusta tarvitaan, jotta asioihin jaksaa syventyä. Joten ehkä oleellinen kysymys ei olekaan, ovatko sienet meidän kaltaisimme. Ehkä meidän pitäisikin kysyä tulisiko meidän olla enemmän sienten kaltaisia.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti