THE LAST SUPPER

RACHEL CUSK : THE LAST SUPPER

215s.

Faber & Faber 2019 

(1. painos 2009)

Olen lukenut pitkään monista eri syistä. Luen, koska haluan oppia uutta; maailmasta, näkökulmista, elämästä, yhteiskunnasta. Luen, koska haluan osallistua keskusteluun; tietää mistä muut puhuvat, puhua itse, ymmärtää, jäsentää. Luen, koska haluan pakoon omia ajatuksia; syvennyn teksteihin, jotta valtava ajatusspiraali päässä olisi joskus hiljaa, jotta pääsisin sitä joskus pakoon. Mutta ennen kaikkea: luen, koska haluan löytää kirjoja, jotka sanoittavat sanoittamatonta. Haluan löytää kirjoja, jotka kiinnittävät huomiota asioihin, jotka ovat lipuneet aina ohitseni, haluan löytää kirjoja, jotka näyttävät minulle jotain paitsi minusta, myös maailmasta. Haluan löytää kirjoja, joiden merkitys ei ole minussa eikä maailmassa, haluan löytää kirjoja, jotka ovat itsessään taidetta. Haluan löytää kirjoja, jotka saavat aikaan tunteen, että ihan jo tällaisten teosten takia kannattaa olla elossa.

Rachel Cuskin The Last Supper on minulle tällainen kirja. Rachel Cuskin The Last Supper on taideteos.

Olen lukenut Cuskia jo jonkin verran: paitsi kaikki suomennetut (kaunokirjalliset Ääriviivat-trilogian ja Toisen paikan sekä Mykkäkoulu-esseekokoelman) myös alkuvuodesta eroa käsittelevän Aftermath-esseekokoelman englanniksi. Vieläkin häntä löytyy muutama lukematon hyllystä, ja varsin monta teosta myös kilometrien mittaiselta ostoslistalta, mutta tässä kohden täytynee sanoa, että (Toisen paikan lisäksi) The Last Supper on niin upea, monitasoinen ja upea cusk-kokemus, että se kiilaa suoraan koko kirjailijan tuotannon kärkeen, upeaksi, vaikeasti ohitettavaksi teokseksi, jota aion nyt tässä varsin pidäkkeettä vain ylistää. 

x

Rachel Cusk lähtee miehensä sekä kahden pienehkön lapsensa kanssa kesäksi, kolmeksi kuukaudeksi Italiaan. He lähtevät matkaan autolla, matkustavat autolautalla Ranskaan ja sieltä pieneen italialaiseen kylään, josta ovat vuokranneet kesäksi kodin. Cusk kirjoittaa matkasta, majataloista ja niiden pitäjistä matkan varrella, perille pääsemisestä, ihmisistä väliaikaisessa kotikylässä. Hän kirjoittaa Italian taiteesta, Firenzestä, Roomasta ja Napolista, turisteista, kuulumisesta jonnekin, väliaikaisuudesta ja arkeen paluusta. Ja hän tekee sen juuri niinkuin Cusk tekee sen parhaimmillaan: hieman sivusta, aivan uudesta näkökulmasta tarkasteltuna, oman näkökulman sivuun tai rivien väliin jättäen, havainnoiden ja seuraten enemmän kuin keskiössä itse ollen. Cusk tarkkailee maailmaa aivan omanlaisellaan tavalla, ja The Last Supper tuo tuon tavan myös lukijan käsinkosketeltavaksi. Cusk herättää eloon niin harmaan meren väliä jylisten lipuvan autolautan kuin jo hieman väreiltään kulahtaneen kupoliteltan, rantasandaalien läpseen kantapäitä vasten, Raphaelin maalaukset ja italialaisen maaseudun. 

Cuskin tekstin upeus onkin juuri niissä pienissä huomioissa, jotka muilta jäävät näkemättä. Samaan tapaan kuin eloton herää Cuskin käsissä eloon, saa myös ihmisten toiminta, pienet psykologiset ilmiöt ja inhimilliset ristiriitaisuudet käyttäytymisessä aivan uudenlaisen valotuksen, pehmeän ja lempeän, mutta silti tarkkaavaisen. Cusk ei sinänsä haasta tai herättele, hän seuraa vähäeleisesti, juuri sen verran etäältä, että asioiden mittasuhteet paljastuvat mutteivät paisu. Ja tätä taitoa Rachel Cuskissa ja hänen tekstissään eniten ihailen, tässä hän on parhaimmillaan myös kaunokirjallisuuden puolella. Esseissä havainnot ovat hienovireisempiä, vähemmän rakennettuja ja tietoisia, enemmän välähdyksenomaisia hetkiä, joista Cusk myös itse kirjoittaa. Ne ovat kuin taideteoksia, pieniä herättäviä tuokioita, jolloin yhtaikaa näkee ja tulee itse nähdyksi. Ja se tuntuu taianomaiselta.

Helmet-haaste 2023: 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas