KESKUSTELUJA RAKKAUDESTA

NATASHA LUNN : 

CONVERSATIONS ON LOVE

289s. 

Penguin 2021

Brittikirjailijan Natasha Lunnin Conversations on love -teos on tullut vastaan useita kertoja kansainvälisessä kirjasomessa, ja sieltä jostain se tarttui omallekin lukulistalleni. Lukuvuoroon otin sen "hauskasti" Maggie Nelsonin julmuus-teoksen jälkeen, en sinänsä vastapariksi, mutta tavallaan jonkinlaisen laajemman temaattisen yhteyden löytämisen toivossa. Olen pohtinut rakkautta ja sen luonnetta jo pitkään. Ensimmäistä kertaa aloin kunnolla kyseenalaistaa nyky-yhteiskuntamme äärimmäisen kapeaa ja normatiivista rakkauskäsitystä kuutisen vuotta sitten rakkaan Liv Strömquistini parissa, kun ruotsalainen sarjakuvataitelija toi eteeni vahvan heteronormatiivisuuden kritiikin Prinssi Charlesin tunne -sarjiskokoelman muodossa. Täytyy myöntää, että tuolloin hyvinkin heteronormatiivisessa parisuhteessa, itseasiassa avioliitossa, olleena moni Strömquistin esiin tuoma asia tökki, ja huolella tökkikin. Ja juuri siksi tuosta sarjakuva-albumista on tullut itselleni se tärkein, koska se vei kaikkein suurimmalla voimalla pois mukavuusalueelta, kohti uudenlaista tapaa ajatella parisuhteita ja rakkautta ylipäätään.

Sittemmin olen eronnut, ollut uudessa suhteessa ja jälleen eronnut, ja löytänyt itseni päälle 3-kymppisenä miettimästä, että mikähän tässä jutussa oikein mättää, koska vaikka kiirehdin jatkuvasti suhteesta kohti seuraavaa, en ole oikeastaan kertaakaan viihtynyt moisessa. En ole ajatusteni kanssa ollut yksin, mitä Lunnia ja hänen kokemuksiaan kuuntelee, vaikka tavallaan se on karua sinänsä, kun miettii, että on aikuiselämästään ollut yhteensä kolmisentoista vuotta jonkinlaisessa parisuhteen tapaisessa, mutta kyllä, heteronormatiivinen kulttuurimme ylläpitää niin valtavan voimakasta ideaalia pitkästä, vakaasta monogamisesta suhteesta, että meni tosiaan aika hurjan monta vuotta ennen kuin tajusin, että vika ei tosiaan ollutkaan minussa, etten minä vain osannut olla suhteessa oikein, vaan että ne suhteet olivat minulle totaalisen vääriä. Suhdemuodot, parisuhderoolit, ja ihmiset – vaikka en sinänsä usko oikeisiin ja vääriin ihmisiin, niin suhteessa oleminen suhteen vuoksi ei välttämättä aivan saa niin sanotusti valitsemaan sitä kaikkein sopivinta tyyppiä rinnalleen, se hakee ennemminkin turvaa ja pysyvyyttä vaikka todellisuudessa turvan ja pysyvyyden tunne puuttui minulta nimenomaan itseni sisältä, ei ulkoisista tekijöistä.

No, niin tai näin, nyt olen ollut reilut puolitoista vuotta ihan vain itsekseni, ensin tarkoituksenani selvittää haluanko edes suhdetta ja jos haluan, niin millaista ja kenen kanssa (tämä vaihe sisälsi aika tolkuttoman määrän lopulta aika hupaisiakin Tinder-tarinoita ja vallattomia kohtaamisia), josta tämän vuoden alussa siirryin seuraavaan vaiheeseen; entä jos olisinkin terveessä ja turvallisessa suhteessa ihan itseeni ennen kuin lähden sohimaan oman mistään mitään tietämättömän pääni kanssa muiden ihmisten elämiä. Tähän paneutuu myös jo kirjan alkuun Lunn haastatellessaan filosofi Alain de Bottomia. Bottom nimittäin toteaa heti haastattelunsa aluksi seuraavaa:

"[The tragedy of being alone] suggests that if the search for a partner didn't work out then it would be a tragedy, that your life would essentially have been wasted. That sets up a frantic, unhelpful backdrop to the search of love. Th best frame of mind to be in – for anything you want – is an ability to walk away from it, were it not to come right. Otherwise you put yourself at the mercy of chance and people abusing your desperation. So the capacity to say, 'I could be alone,' is strangely on of the most important guarantees of one fay being with somebody else in a happy way."

Eli siis tiivistettynä suomeksi: "vain" kyky olla itsensä kanssa saa meidät lähtemään vääränlaisista suhteista, mikä on ainoa keino antaa itselleen vapaus ja tie löytää niitä oikeanlaisia suhteita. Lunn & Bottom jatkavat tästä myös kohti kulunutta ajatusta siitä, että ihmisen täytyisi rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa muita. Bottom oikeastaan kumoaa tuon uskomuksen todeten, että liiallinen itsensä jalustalle nostaminen jopa estää sen, mitä rakkaus niin sanotusti "oikeasti" kaipaa; kykyä heittäytyä ja olla haavoittuvainen. Siihen jokaisen tulee enemmän tai vähemmän kyetä saadakseen rakkautta myös ulkopuolelta, antautua voidakseen ottaa vastaan. Kun kuitenkin elämme yhteiskunnassa, joka on niin kyllästetty sanomalla, että etenkin naiselle yksin jääminen on (kuoleman ohella) pahimpia mahdollisia tragedioita, ja että yksinäinen nainen on säälittävä nainen, kurja vanhapiika, kenellekään kelpaamaton, ei siis ihme, että psyykkeemme käsitys rakkaudesta vääristyy herkästi, nostamme suojakuoriamme niiden laskemisen sijaan, ja olemme mieluummin kompromissisuhteessa kuin itseksemme, ollaksemme edes jotenkin "oikein" tässä tiukan normatiivisessa ja pitkiä monogamisia suhteita ihannoivassa ympäristössämme. 

Yksinoleminen täytyy siis opetella ajattelemaan toisin, sanoo sekä Lunnin haastattelemat asiantuntija että Lunn itse. Yksinoleminen kun ei ole automaattisesti synonyymi yksinäisyydelle, mitä syksyllä julkaistu kotimainen Marika Riikosen Yksin, kiitos -teoskin reippaasti juuri julisti. Usein nimittäin ihmisen rakkaudenkaipuu onkin erityisesti yhteydenkaipuuta, toteaa Lunnin kirjassa Bottom, ja yhteys taas on asia, jota voi saada niin äärimmäisen monilla muillakin tavoilla kuin romanttisessa suhteessa, että myös se täytyisi oppia ajattelemaan toisin. Meillä on pitkään ollut, haitalliseksi osoittautunut käsitys nimittäin siitäkin, että (monogamisesta) parisuhteesta kuuluu saada kaikki: emotionaalinen, fyysinen, älyllinen ja romanttinen, jotta suhde on täysi. Ja oi että, onhan se ihanaa, kun kohtaa ihmisen, jonka kanssa nuo kaikki kohdat niin sanotusti täyttyvät. Mutta sitä niin sanotusti odotellessa, yksinoloa voikin alkaa harjoitella ihan tietoisesti täyttämällä omaa yhteydenkaipuutaan myös pala kerrallaan. Omasta viimevuotisesta Tinder-syksystäni elämääni jäi esimerkiksi yksi upeimpia ystävyyssuhteita, joita olen vuosiin saanut. Ja se suhde täyttää täysin emotionaalisen ja älyllisen puolen. Fyysinen läheisyys taas ei kuulu siihen suhteeseen, mutta joihinkin toisiin se kuuluu, ilman sitten sitä emotionaalista puolta. Ja niinpä Lunniakin lainaten olemme tilanteessa, jossa yksinolo ei tarkoita yksinäisyyttä ja tarpeiden täyttämättömyyttä, ne vain täyttyvät eri tavoin, eri paikoista. Ja niin kliseistä kuin se onkin, se jos mikä on omiaan luomaan elämään sellaista vapautta ja aika-avaruudellista tilaa, johon mahtuu myös vaikkapa sitten romanttinen suhde täysin sen suhteen omilla ehdoilla. Se tulee silloin ikäänkuin paikkaan, jossa sille on luonnostaan tilaa elää ja kasvaa, eikä paikkaan, jossa se pakotetaan täyttämään KAIKKI hinnalla millä hyvänsä. 

Lunn haastattelee kirjaansa lukemattomia muita kirjailijoita, kirjoittajia, terapeutteja, psykologeja ja rakkauden kanssa muuten ajatustyötä tehneitä ihmisiä. Kirja etenee Lunnin oman tarinan ja näiden haastatteluiden vuorottelulla, ja itselle eniten ehdottomasti antoivat eri asiantuntijoiden ajatukset, haastot, heitot ja syvennykset. Lunn jakaa teoksensa kolmeen osaan: rakkauden löytämiseen, rakkauden säilyttämiseen sekä ekämään rakkauden jälkeen (/uuden rakkauden löytämiseen eron jälkeen). Tavallaan tyyli ja kerrontatapa on raikas, mutta pidemmän päälle se myös hieman puuduttaa.

Eniten tässä tosin kuitenkin puudutti se, että vaikka Lunn lähtee kunnianhimoisesti haastamaan länsimaista nykykäsitystä rakkaudesta, se tulee laajan toiston ja tietynlaisen moraalisen asemoitumisen kannalta vain tarjoamaan valmiin, uuden käsityksen entisen tilalle. Ennen etsittiin rakkautta hinnalla millä hyvänsä, mutta nyt kirjan rivien väliin mahtuu viesti, niin liberalismille ja nykyiselle yksilökeskeiselle tyypillinen, että vähän jo hirvittää: nimittäin kun vain ymmärrät tämän uuden rakkauden luonteen, se tulee sinulle itsestään. Kun osaat olla yksin, voit saada yhteyden muihin. Kun osaat jakaa rakkauden useamman ihmisen kanssa, se löytyy kyllä. Kun vain teet vähän paremmin, saat vähän enemmän. Lunn siis kompastuu siihen, mitä pyrkii haastamaan: kapeaan ja toisteiseen rakkaustarinaan, jossa epäonnistumisten ja väärien suhteiden jälkeen oivalletaan, mitä rakkaus oikeasti onkaan, rakastutaan hitaasti/nopeasti, mennään naimisiin ja perustetaan perhe. Ystäviä ja miesehdokkaita tulee ikkunoista ja ovista, on vain osattava valita! En ole lainkaan eri mieltä kirjan sanoman kanssa, mutta tällaiseen muotoon typistettynä se muuttuu enemmän taas uudenlaiseksi vaatimuslistaksi kuin todella vapauttaa meidät tarkastelemaan suhteita kokonaan uudestaan. Toki sitäkin tässä on, en sitä kiellä, mutta sitä olisi voinut olla enemmän, vahvemmin, kriittisemmin.

Kokonaisuutena kirja oli ihana, pumpulinen, puuduttava, hauska ja ihan mielenkiintoinen kokemus. Ihan vieläkään en löytänyt sellaista kirjaa rakkaudesta, jota olen enemmän tai vähemmän tietoisesti etsinyt, mutta jatkakaamme etsintöjä ihan rauhassa. Mikäli tämän kirjan filosofiaan uskoo, se saattaa tulla vastaan ihan vain lopettamalla etsimisen. :-)