EASY BEAUTY

CHLOÉ COOPER JONES : 

EASY BEAUTY

270s.

Virago 2022

Chloé istuu baarissa kahden tuttavansa, Jayn sekä Colinin kanssa. Baari alkaa hämärtyä hänen ympäriltään, Chloé alkaa rakentaa itselleen neutraalia tilaa, turvahuonetta, seinä seinältä hän pystyttää sen, laskee kahdeksaan, yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän kahdeksan, alusta uudelleen ja uudelleen. Hän etäännyttää itsensä keskustelusta, jota käydään. Miehet ympärillä käyvät keskustelua, josta on pakko dissosioitua pois pysyäkseen jokseenkin järjissään. Colin argumentoi järkkymättömästi, että ainoa eettinen päätös olisi ollut abortoida Chloé jo ennen syntymäänsä. Ainoa eettinen ja moraalisesti oikea näkemys on, ettei Chloéta olisi olemassa ollenkaan.

x

Yhdysvaltalainen Chloé Cooper Jones on filosofian professori, kirjoittaja ja matkustaja. Hän on katoilevan isän tytär, järkkymättömänä vierellä pysyvän äidin ja samanlaisen aviomiehen vaimo. Hän on kuusivuotiaan Wolfgangin äiti. Hän on äkäinen, häilyvä, dissosioiva, uusia kokemuksia jahtaava, epävarma, mieluummin noviisi kuin missään erityinen asiantuntija. Hän on kaikkea, mitä ihminen nyt kolme-nelikymppisenä on, hukassa, turvassa, etsimässä, perillä. Mutta muulle maailmalle hän on vain yhtä ainoaa; hän on yhtä kuin hänen synnynnäinen ruumiillinen vammansa. 

Chloé Cooper Jonesin Easy Beauty lähtee liikkeelle ensimmäisessä kappaleessa kuvatusta tilanteesta, kahden Jonesin lailla filosofian laitoksella jatkotutkimusta tekevän väitöskirjatutkijan keskustelusta siitä, onko Cooper Jonesin elämä oikeastaan lainkaan elämisen arvoista. Keskustelu on yllättävä ja uusi näkökulma Chloén elämään, muttei sinällään mitään yllättävää: kun henkilö on näkyvästi vammainen, ei hänen autonomiansa, yksityisyytensä ja ajatusmaailmansa ole enää hänen, vaan se on koko ympäristön riepoteltavissa. Ruumiista tulee vammaisen identiteetti, ja samalla vapaata riistaa, eettinen kysymys ja luennoilla käytävä pohdinta. Vammaisen elämä on poliittinen kiistakappale, ja moraalinen dilemma. Elämisen arvoinen elämä vamman kanssa on ainoastaan hypoteettinen kuriositeetti, josta kaikilla on mielipide. Josta kaikilla saa olla mielipide. Kaikilla, paitsi vammaa itse kantavalla.

“But I’m not helpless, I’m struggling. People don’t always recognize the difference.”

Cooper Jonesin selkäranka, lantio ja jalat olivat vinossa ja eri tavoin kehittyneet jo kohdussa. Hän syntyi outona, vammaisena, epänormaalina maailmassa, jossa normaali on määritelty niin kapealla tavalla, että harva oikeastaan edes onnistuu syntymään siihen mahtuvien normien sisällä. Mutta kun vamma on näin selkeä – ja ennen kaikkea ulospäin näkyvä – tulee siitä annettu identiteetti, jonka kieltämisen ympärille Jonesin koko elämä alkaa muodostua. Muiden mielipiteiden, hedelmättöminä häntä pitävien lääkärien, kauhistelevien ohikulkijoiden, tuijottavien lasten ikeiden alla Cooper Jones yrittää jollain tapaa löytää paikkansa yhteiskunnassa, jossa häntä ei koskaan suostuta näkemään kokonaisena. Samalla hän tekee väitöskirjaa kauneudesta, Bernard Bosanquetin helpon kauneuden käsitteen innoittamana hankalammasta kauneudesta ja problemaattisista ihmismielen kiinnostuksenkohteista, yrittäen kuitenkin viimeiseen asti kiistää aiheensa ja oman identiteettinsä – annetun tai otetun – risteämät.

Easy Beauty on upea omaelämäkerrallinen essee niin elämästä vamman kanssa kuin ableismista, oman paikkansa etsimisestä ja vanhempien jalan jälkien tutkimisesta. Cooper Jones yhdistää omiin kokemuksiin upeasti niin filosofista teoriaa kuin perhe-elämän kiemuroita, ja kokonaisuus kasvaa yhdessä Jonesin kanssa eräänlaiseksi henkiseksi kasvukertomukseksi, jossa pyristellään irti niistä annetuista korteista, joiden itse kukin herkästi antaa ohjata elämäänsä valintoineen. Miten elää tässä, kun muualla voi olla koko ajan jotain muuta? Miten minusta voi tulla mitään muuta kuin omista vanhemmistani? Entä mitä kaikkea minä itseasiassa edes olen, jos ulkoa lapsesta asti minuus on rakentunut stereotypioiden ja ableismin varaan? Cooper Jones tutkii omaa matkaansa vahvemman toimijuuden äärelle lempeästi, kärsivällisesti ja silti itseään juurikaan säästelemättä. Hän näyttää kipukohtansa ja epävarmuutensa, raottaa sitä todellisuutta, jota normien ulkopuolelle kehollisesti jäävä joutuu päivästä toiseen kohtaamaan sekä yksilötasolla että rakenteellisena syrjintänä. 

Cooper Jones ei ole valinnut osaansa, hän ei ole asettunut uhriasemaan, vaan hänet on lapsesta asti työnnetty sinne. Milloin muiden asenteet ovat kummunneet säälistä (ja sen taustalla kulkevasta ylemmyydentunteesta) ja milloin taas näkyvästä ihmettelystä ja inhosta, asetelma on yhteiskunnan luoma, mutta eräänlainen taistelu, vastaanlaittaminen aina individualistisessa yhteiskunnassamme yksilön tehtävä.  Cooper Jones kirjoittaa omastaan äärimmäisen kauniisti, yhtaikaa objektiivisesti että subjektiivisesti. Vaikka Easy Beautyn voi lukea myös selviytymistarinana, se ei ole sitä sellaisessa HS Visio -narratiivissa, jossa vamma kannatti ja opetti Jonesin arvostamaan elämää ja sen sattumanvaraisuutta yhtään sen pyhemmältä jalustalta kuin kukaan muukaan. Vamma ja erityisesti yhteiskunnan suhtauminen siihen on ihan uskomatonta paskaa, mutta Cooper Jones voi kuitenkin valita itse sen, ottaako hän muiden paskaa enää omansa päälle. Ja sellaisena oppina tämä kirja on aivan äärimmäisen upea – oman toimijuuden ja autonomian aarrekarttana maailmassa, joka yrittää riistää sitä ominaisuuksiemme mukaan sitä keneltä enemmän ja keneltä vähemmän.

"We'd not been given perfection, not godliness, not symmetry, not gracious measurement, not a bad hand, nor a curse; we'd not been given anything other than a life to spend together; our lives, not easy or free from pain; we'd been given only a real life, dreadfully normal and sublime, and I would no longer betray its beauty by wishing it otherwise.”  

Helmet-haaste 2023: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi