THE LONELY CITY

OLIVIA LAING : THE LONELY CITY –

ADVENTURES IN THE ART OF BEING ALONE

315s.

Picador 2016

Eräs ihminen elämässäni kysyi alkuvuodesta mikä on lempikaupunkini maailmassa. Vastattuani New Yorkin, hän halusi perusteluita, hän haluaa aina. Se on tavallaan raivostuttavaa, kyetä perustelemaan kaikki mahdollinen, etenkin yllättäen, etenkin kielellä, jota en puhu äidinkielekseni, mutta tässä tapauksessa vastaus tuntui itsestäänselvältä: New York on paikka, jossa yksinäisyys tuntuu kodikkaalta. New Yorkin valtava ihmismassa, Etelä-Manhattanin sata vuotta vanhat kapeat kadut, kaikki eksentrinen ja yllättävä, kiireiset työläiset, koko kaupunki aaltoilee, muuntuu ja elää koko ajan, ja tuon kaiken kohinan keskellä oman pään rauhattomuus pysähtyy. New York on paikka, jossa kaikki on väliaikaista ja muutoksessa, ja yksinäisyyskin. New Yorkissa ulkopuolisuus on kaikkialla, ei vain minussa. 

Olivia Laingin upea esseeteos, tutkielma yksinäisyydest', The Lonely City, sijoittuu samaan paikkaan, joskin omia New Yorkin käyntejäni huomattavasti aiempaan aikaan. Olivia Laing, brittitoimittaja ja kirjailija muuttaa New Yorkiin ihmissuhdepettymyksen jälkeen, ja on kaupungissa yksinäisempi kuin koskaan. Omista – ja tuhansien muiden saman kokeneiden – kokemuksista rakentuu lopulta järisyttävän hieno esseemonografia, joka sukeltaa niin syvälle yksinäisyyteen, että jokin yksityinen saa Laingin käsissä (jälleen) todella vahvan ja kuuluvan äänen. Maailmassa, länsimaissa, jossa yhteisöllisyys jää kerta toisensa jälkeen yksilöllisyyden alle, yksinäisyydestä on tulossa globaali sairaus.

Kuten muutama kuukausi sitten lukemassani Everybody – A Book about Freedomissa, myös tässä Lonely Cityssä Laing sukeltaa aiheensa pariin aivan omalla tyylillään, yhdistäen henkilökohtaisen kokemuksen universaaliin, tuoden oman elämänsä pienet palat yhteen taiteen tutkimuksen, taiteilijaelämäkerrallisuuden ja taideanalyysin kanssa. Lonely Cityssä Laing käsittelee yksinäisyyttä yksinäisten taitelijoiden, Edward Hopperin, Andy Warholin, Henry Dargerin sekä David Wojnarowiczsin kautta, kuljettaen lukijaa vuoroin näiden yksinäisten hahmojen elämään liittyvien anekdoottien ja heidän taiteensa kautta aiheensa ympärillä. Jokaisella taitelijalla on iso merkitys kokonaisuuden kannalta, mutta suurin taustalla yksinäisyyttä symboloiva tekijä on kuitenkin New York, tuo ikuinen, uneton kaupunki, sen vilkkuvat neonvalot, raju ristiriitaisuus kiiltävien pilvenpiirtäjien ja metrossa nukkuvien kodittomien välillä, sen valtava gentrifikaatio, vain vuosikymmenissä tapahtunut keskiluokan tilanvaltaus, sen loputtomuus ja alakulttuurien alati muotoaan muuttava todellisuus. 

“So much of the pain of loneliness is to do with concealment, with feeling compelled to hide vulnerability, to tuck ugliness away, to cover up scars as if they are literally repulsive. But why hide? What's so shameful about wanting, about desire, about having failed to achieve satisfaction, about experiencing unhappiness? Why this need to constantly inhabit peak states, or to be comfortably sealed inside a unit of two, turned inward from the world at large?”

Kuten tunteemme ylipäätään, myös yksinäisyys on vaiettu, salattu ja hävetty, torjuen ja kieltäen muotonsa saava tunne, joka nyky-yhteiskunnan yksilökeskeisyydessä valtaa alaa mitä enemmän sitä yritetään pitää poissa, mitä syvemmälle sosiaalista mediaa uppoamme, mitä kauemmas karkaamme yhteisöllisyydestä, yhteisöistä, toisistamme, kilpailun valtaamalta yhteistyöltä. Laing tutkii yksinäisyyttä kuitenkin nykypäivää laajemmalta skaalalta, hän näyttää miten se saa muotonsa normeihin mahtumattomuudessa Andy Warholin tapaan, miten lapsuusajan hylkäämiskokemukset syöksevät mahdottomuuteen koskaan kohdata Henry Dargerin tapaan. Yksinäisyys on suuri, psyykkinen tila, jossa jatkuva torjutuksi tuleminen muokkaa aivokemiaa, hylkäämisen pelko saa välttelemään tilanteita, joissa tulla torjutuksi, yhteyden puute muuttaa kommunikointia vihamielisemmäksi. Laing saa ymmärtämään yksittäistä ihmistä, joka ainoan ihmiskontaktinsa seurassa tiuskii ja on "hankala", hän näyttää, miten lapsena hylätyn on mahdoton luoda yhteyttä, jos korjaavaa kokemusta ei koskaan ole tullut. Yksilöpsykologiaa laajemmin Laing kuitenkin käsittelee yksinäisyyttä rakenteellisena ongelmana, yhteiskunnan tautina, joka eriyttää meitä yksitellen omiin poteroihimme, siirtää syrjään erilaisena pitämänsä, hyljeksii sairastuneita, kadottaa siteet yksilöiden välillä sulkiessaan silmät yksilöiltä, kohdellen muita kuin laskettavissa olevaa massaa. Jo käyttämämme kieli kuljettaa meitä erilleen puhumalla haitallisista, tartuttavista ja erityistä tukea tarvitsevista yksilöistä, mutta suurimman hallan tekee suorituskeskeisyys ja määrällisesti mitattavat ominaisuudet, joita jälkikapitalistinen yhteiskuntamme arvostaa niin sanotusti pehmeiden, laadullisten arvojen sijaan.

Laingin luoma kokonaisuus on taianomainen, ja The Lonely City onkin juuri se taideteos, joka tuo yksinäiset yhteen, joista hän itse puhuu esimerkiksi Warholin ja Hopperin taiteesta puhuessaan. Laing muisuttaa, että vaikka taide ei sinänsä paranna tauteja tai ratkaise ilmastonmuutosta, sillä on kyky luoda intiimiyttä, parantaa haavoja, ja mikä tärkeintä, näyttää ettei haavoista jääneet arjet ole rumia, vaan jo ne itsessään voivat olla taidetta. Laingin teos on kirjoitettu ennen maailmaa ravistellutta pandemiaa, ennen uudelle ulottuvuudelle levittäytyvää yksinäisyyttä, mutta se on silti ajaton, ajankohtainen niin kauan, kun yhteiskuntamme toimii yhteisöllisyyden sijaan muiden arvojen varassa. Ja silti, kaikessa syvässä lempeydessään ja ymmärtävyydessään sillä juuri on yhteisöllisyyttä rakentava voima, yhteen tuova vaikutus. Se on juuri sitä, mitä Laing kaikkein eniten arvostaa kirjassa käsittelemiensä taitelijoiden työssä.

“I don't believe the cure for loneliness is meeting someone, not necessarily. I think it's about two things: learning how to befriend yourself and understanding that many of the things that seem to afflict us as individuals are in fact a result of larger forces of stigma and exclusion, which can and should be resisted.”

Luen tämän kirjan loppuun omalla pihallani, auringon paisteessa myöhään syödyn aamiaisen seurana. Yleensä kuuntelen musiikkia, eristän itseni omaan maailmaani, mitta viime päivinä olen yrittänyt olla enemmän sen yhteisen sisällä, sen äänissä ja tapahtumissa. Kirjan rivejä alleviivatessani varpusen pienet hypyt nurmella päästivät hauskaa rahisevaa ääntä. Peipot laulavat tuttua peippolauluaan. Naapurin lapsi jää jumiin viereiseen syreeniin, josta aivan toinen naapuri käy pelastamassa hänet. Ympärilläni auringossa kaksi muutakin ihmistä lukee kirjojaan, vaahteran kukka päästää pienen pienen napsauksen pudotessaan viltilleni. Taloyhtiöni on täynnä pieniä, yksin asuvien ihmisten asuntoja, mutta tässä ja nyt, kaiken tämän keskellä olen vähemmän yksin kuin aikoihin. 

Helmet-haaste 2023: 48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat  samaan kaupunkiin tai ympäristöön