CATHERINE MCCORMACK : WOMEN IN PICTURE
– WOMEN, ART AND THE POWER OF LOOKING
231s.
Icon Books
2020
Catherine McCormack sohaisee niin sanotusti sitä pyhintä; korkeakulttuurillista taidetta, taidehistoriaa ja naispatsaita sillä feministisellä otteella, joka herkästi raivostuttaa kulttuurillisen historian totuttua käsitystä. Mitä alastomat Venus-patsaat ja -maalaukset oikeastaan kertovat historiasta? Entä mitä seurauksia sillä on, että äitiys esitetään aina Pyhän alistumisen ja uhrautumisen kautta? Keitä ovat neidot hädässä, ja keistä taas tulee vagina dentata, miehiä välipalakseen syöviä noitia? Ja ennen kaikkea; mitä se oikeastaan kertoo meistä, että pidämme yhtenä historian esteettisimpinä kuvina naisten ahdistelua tai jopa raiskauksen uhrin kuvausta?
Aihe on monitasoinen, mutta keskustelu siitä tahtoo typertyä. Joten käydäänpä heti alkuun läpi tämä: kukaan ei halua kieltää mitään. Kriittinen ja normeja kyseenalaistava katse ei ole yritys vaientaa tai kaventaa taiteen vapautta. Kukaan ei ole viemässä sinun lempitauluasi roviolle. Tilanne on ennemminkin tämä: aina kun feministi ottaa huomion kohteeksi jonkin historiallisen, korkeakulttuurisen teoksen, hyppää kulman takaa esiin Hahmo, joka kirkaisee, että "kaikki kielletään!" "nykynuoret ovat niin hercciä!" "eikö raiskaustakaan saa enää kuvata!" "mitään ei saa enää sanoa!" "woketus on mennyt liian pitkälle!" Ja mediakos se sitä Hahmoa ja hänen tuskaansa rakastaa, ja kohta jossain otsikko parkaisee, että "opiskelijat haluavat kieltää Akseli Gallen-Kallelan olemassaolon!" No eivät, he käsittelevät historiaa vain uudesta näkökulmasta, ja yrittävät herättää siitä täysin tarpeellista ja perusteltua laajempaa keskustelua. Mutta keskustelu, se ei vain oikein onnistu, kun aina jostain sivuvasemmalta mukaan tuleva Hahmo jää jumiin on kiellettyä, on kiellettyä -mantraansa. Ja se jos mikä pistää kieltämättä hieman pohtimaan, että kuka oikeastaan haluaakaan kieltää, ja mitä? Tiedostavat ja kriittiset arvioijat taiteenko vai todellisuudessa kuitenkin vastaan väittävä Hahmo keskustelun? Ei lie kauhean kaukaa nimittäin haettua, että Hahmo kieltääkin itse itseään näkemästä käsiteltävää taideteosta valossa, jossa huomaa sen nyt ensi kertaa esiintyvän. Joten sen sijaan, että hän olisi valmis keskustelemaan asiasta, projisoi hän hankalat tunteet keskustelun herättäjään, ja samalla kieltää koko keskustelun pystyäkseen edelleen nauttimaan ahdistelua kuvaavasta taideteoksesta täysin rinnoin. Ihmiselle kun on niin vaikea hyväksyä, että kaksi asiaa voi olla yhtaikaa totta; teoksen kauneus ja toisaalta sen ongelmallinen näkökulma.
No niin. Nyt kun mikään ei siis ole kiellettyä, paneudutaan varsinaiseen asiaan; taidehistoroitsija Catherine McCormackin teokseen Women in the Picture – Women, Art, and the Power of Looking. McCormack on kirjoittanut teoksensa – kovin monen muun kirjailijan tapaan – keskellä pandemiaa ja sulkutilaa, paikassa, jossa lapset pyörivät jaloissa, ja muistuttavat vahvasti siitä, mitä taiteilijuuden ja äitiyden yhdistäminen todella tarkoittaa. Mutta vaikka McCormack käyttää kirjassaan myös omaan elämäänsä liittyviä anekdootteja, paneudutaan Women in the picturessa erityisesti muiden taiteeseen, kuviin, katsomiseen ja siihen liittyvään valtaan.
McCormack käyttää teoreettisena pohjanaan vanhaa male gaze - eli vapaasti suomennettuna miehinen/maskuliinen katse -käsitettä, jolla hän näyttää ensin, miten taidetta (ja naisvartaloa) on tavattu katsoa ja tämän jälkeen aihe kerrallaan pyöräyttää katseen kohti tulevaisuutta: miten miehisestä katseesta voisi vapautua ja mitä kaikkea taiteen uudelleen katsomiseen oikein tarvitaan. McCormack jakaa teoksensa neljään temaattiseen osaan: viatonta, neitseellistä ja puhdasta Venus-mallista naista katsovaan, äitiyttä taiteessa tutkivaan, naisia pulassa analysoivaan sekä hirviömäisiä noitia perkaavaan osaan. Jokainen osio toimii samalla kaavalla: ensin tutustutaan teemaan taiteen historian ja merkkiteosten kautta, sen jälkeen McCormack analysoi teosten merkitystä nais- ja/tai äitiyskuvaston kannalta, tulkitsee teoksia uudesta näkökulmasta. Tästä siirrytään usein kuvaston näkymiseen tässä päivässä, mainoksissa, levyjen kansissa, vaatteissa ja instragram-poseerauksissa, ja lopulta ehdotetaan paitsi uudelleen tulkitsemista myös vahvempaa toisin tekemisen mallia taiteeseen.
Taiteen tulkinnassa McCormack on erityisen taitava. Hän yhdistelee analyysiinsa myös kiinnostavia historiallisia anekdootteja, kuten Venusta käsittelevässä osassaan tarinan silpoja-Richardsonista. Kun suffragetti Mary Richardson turmelee vuonna 1914 Velázquezin maalauksen, The Rokeby Venuksen, kertoo Richardson syykseen halun tuhota taidehistorian kauneimman naisen protestoidakseen hallituksen tuhoavaa kohtelua Emmeline Pankhurstia, suffragettien perustajaa ja johtajaa kohtaan. Vaikka Rokebyn Venus on onnistunuttu restauroimaan taidokkaasti, Richardson paitsi teollaan halusi, myös onnistui alleviivaamaan sitä tekopyhyyttä, jolla yhteiskunta on valmiimpi suojelemaan kuvaa naisesta kuin oikeaa, elollista naissukupuolta. Sama keskustelullinen tematiikkahan toistuu nykyaikana Elokapinan ja muiden ilmastoaktivistien toimissa; tomaattikastikkeella taideteosten turmeleminen on "liian pitkälle menemistä" ja ehdottoman tuomittavaa, mutta jatkuva elinympäristömme ja maapallomme tuhoaminen vain valitettava sivuseikka, joka kapitalistisesta järjestelmästämme nyt vain seuraa. Vaikka taiteen tuhoamisesta/sotkemisesta voi olla montaa tahansa mieltä, paljastaa McCormackin tarina todella sen kaksinaismoralismin, jolla suhtaudumme historian "merkkiteoksiin" ja toisaalta todellisuuteen tässä hetkessä ympärillämme. Kumman suojelu todella on merkityksellisempää ihmislajin säilymisen kannalta?
Venusta käsitellessä McCormack nostaa esiin myös muita kaksoisstandardeja: samalla kun alastonkuvia ja alastomia naispatsaita puolustetaan korkeakulttuurina, elävien naisten oikeus oman kehon näyttämiseen esimerkiksi Instagramissa on edelleen kiellettyä tai vähintäänkin kontrolloitua. Tämä on yksi niistä tyypillisistä mieskatseen seurauksista: nainen on tehty passiiviseksi katsottavaksi, kun mies maalaa hänestä muotokuvan, alastoman tai vaatetetun, mutta kun nainen ottaa alastomuutensa omaan haltuunsa, siitä tulee paheksuttua ja moraalitonta. Mieskatse kilpistääkin naisen aina Madonna-huora-akselille, jossa tottelevainen ja alistuva Venus tai perheensä eteen jatkuvasti uhrautuva Pyhä Maria -äitihahmo on se oikeanlainen nainen, kun taas autonominen ja itse itseään toteuttava nainen on hirviö/noita/huora, eli väärin, kun ei alistu asemaansa. Nainen ei ole koskaan vapaa seksuaalisen katseen kohteeksi joutumisesta, mutta patriarkaatti on se paikka, joka ottaa oikeudekseen määritellä milloin se on hyväksyttyä ja milloin kiellettyä.
Osuvan kritiikin neito pulassa -osassa saa paitsi kärsivää neitoa kuvaava taide myös sosiaalisen median #sadgirl-estetiikka, joka leikittelee kärsivän naisen kuvastolla, on eteerisen melankolista, ihailee Virgin Suicidesiä (eli miehen kirjoittamaa kirjaa, jossa joukko nuoria naisia päätyy vuorotellen tappamaan itsensä koska sehän se vasta onkin herkullista viihdettä, tai kuten Edgar Allan Poe sanoi vapaasti käännettynä "[kauniina kuolleen naisen] kuolema on kauneinta runollisuutta maailmassa") sekä ihan puhtaasti masennusta ja itsetuhoisuutta. Tätä samaa kritiikkiä naisuhrin estetisoinnista ja viihteellistämisestä on esittänyt monien muiden muassa Maggie Nelson teoksessaan Punaiset osat, joka käsittelee hänen tätinsä murhan oikeudenkäyntiä. Siinä missä Venus-teokset kuvaavat naisen passiivisina katseen kohteina, Neito pulassa -kuvasto tekee naisen uhriudesta kauneutta. Ilmiö on äärimmäisen tuttu paitsi #sadgirl-taiteessa, myös murhaviihteessä, mutta on sillä varsin pitkä historiallinenkin tausta: McCormack muistuttaa myös, ettei alunperin eliitin yksityiskoteihin maalatut teokset raiskatuista neidoista (mm. The Rape of Europa, suomeksi Europan ryöstö) ole myöskään mikään harvinaisuus niin sanotusti korkeakulttuurisen taiteen joukossa; kuvasto on jopa niin normalisoitunutta, että niitä sitä paineitaan euron kolikoihin ja nostetaan esiin Eurooppa-neuvoston aulaan. Ja onhan meillä Suomessa myös oma rakastettu kuvamme, Aino-triptyykki, jossa siveellinen (ja tietenkin alaston, karvaton ja katseelle alistettu) neito tekee mieluummin itsemurhan kuin antautuu ahdistelijansa morsiameksi. McCormack kysyykin oivan kysymyksen, esittäessään miten me todellisuudessa siis suhtaudumme naisiin uhreina, kun pidämme sen kuvastoa myös äärimmäisen kauniina sekä viihteellisenä?
“Society tolerates sexually explicit images of women as long as they conform to an ideal that doesn’t relate to women’s autonomous erotic pleasure. Encouraged to be hyper-sexualised and available spectacles from a young age, when women focus on their own erotic desires and satisfaction, they are seen as monsters, and even more so when they get rich doing it.”
McCormack on kaikkein vahvimmillaan sekä Venusta että neitoa pulassa käsittelevissä osissa, ja toki äitiys- ja noitaosioissa on myös vahvuutensa. Kokonaisuutena Women in the Picture on hieman aiheeseensa nähden johdantokurssimainen, mutta oikein hyvällä tavalla. Se toimii lukemistona paitsi feministiseen katseeseen myös taidehistoriaan vasta tutustuvalle, mutta antanee jotain uutta enemmänkin lukeneille. McCormack kirjoittaa selkeästi ja helpostilähestyttävästi, esimerkit ovat konkreettisia ja arjen lähelle tulevia. Valitettavasti hyvän kokonaisuuden perään täytyy kuitenkin antaa tiukahko kritiikki kirjan lähteistyksen köykäisyydestä. Ymmärrän kyllä, että kyse on taiteen historiaa ja taideanalyysia popularisoivasta teoksesta, mutta kirjan lähdeluettelo on tämänkin paksuiseksi teokseksi lähes olematon. Tekstissä lähteet on mainittu miten kuten, ja monissa kohdissa varsinainen taustatutkimus tai siihen viittaus puuttuu kokonaan. Ratkaisu tuntuu kummalta, koska kyseessä on kuitenkin taidehistorian tohtori, joka tämän kirjan on kirjoittanut, ja joka nimenomaan nostaa teoksessaan naisten tekemän taiteen tärkeyttä kuvaston muuttajana. Vaikka hänen oma analyysi onkin paikoin jopa erityisen loistavaa luettavaa, niin tällaisessa teoksessa on varsin suuri synti jättää aiemmat analysoijat ja havaintojen tekijät jopa kokonaan mainitsematta.
Helmet-haaste 2023: 42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti