ILLAN EPÄMUKAVUUS

MARIEKE LUCAS RIJNEVELD : ILLAN EPÄMUKAVUUS

286s.

S&S 2022

Alkuteos: De avond is ongemak, 2018

Suomennos: Taru Luojola

Saatu arvostelukappaleena

Kymmenvuotiaan Jasin isoveli Matthies lähtee luistelemaan, kohti vastarantaa, mutta palaa kotiin kahden kyläläisen kantamana. Maalaispitäjän suru ei ole yhteinen, se ei ole edes lehmätilalla elävän Jasin perheen yhteinen. Suru repii rikki, perheen, perhesiteet ja eloon jääneet sisarukset. Alkaa kipeä ryöpytys, kun Rijneveldin romaani Illan epämukavuus lähtee kunnolla käyntiin. Kun äiti lopettaa syömisen ja isä katoaa navettaan, mitä tapahtuu Jasille, Hannalle ja Obbelle, kolmelle jäljelle jääneelle lapselle? 

Marieke Lucas Rijneveldin viime syksynä suomennettu Illan epämukavuus on palkittu teos, ensimmäinen muunsukupuolisen International Booker Prize -voittaja, Rijneveldin esikoinen. Illan epämukavuus on Édouard Louisin hollantilainen pikkuserkku, Pajtim Statovcin juhlaseuralainen. Se on kurjuus maximus, ilman hoivaa ja huolta jäänyt sisaruskatras, vinoon kasvava psyyke torjuvan kiintymyssuhteen alla. Se on ilmeisen tietoinen valinta näyttää vain surun ja epäonnen rumimmat kasvot, joiden keskellä pako on ainoa vaihtoehto. Se on vastenmielinen ja iso tarina siitä, mitä lapselle tapahtuu, kun hän jää yksin, mutta toisaalta myös tarkkaan harkitun oloinen trauman kuvaus uskonnollisen epäonnen keskellä.

Kuten Johanna Valjakka kirjoitti jokin aika sitten Vita Nuova -kollektiivin sivuilla oivallisessa Taotaan kun trauma on kuumaa -tekstissään, trauma ja tunteisiin vetoava viihde, kirjallisuus mukaanluettuna, trendaa tällä hetkellä hyvin vahvasti. Traumakirjallisuudella on varmasti paikkansa, ja kuten Valjakkakin kertoo, se ei toki ole millään tapaa uusi ilmiö. Mutta Illan epämukavuutta kirjaimellisen epämukavuuden vallassa lukiessa ei voi kieltää ajatusta siitä, etteikö tällaisten kirjojen jatkuva palkitseminen kerro jotain suurempaa ajastamme. Miten pitkälle kustannusmaailma on valmis menemään herättääkseen lukijansa tunteita? Mitä traumalle tapahtuu, kun se kaupallistetaan näin voimallisesti? Miten kirjan arvo mitataan, jos se kertoo vain sanoinkuvaamattomasta kauheudesta, ilman minkäänlaista pilkahdusta itsekriittisyydestä? Kuten Valjakka toteaa, traumakirjallisuuden suhteen on oltava sinällään myös kriittinen, sillä toiston kautta Pontus Purokurun käsite traumasubjektista vain vahvistaa todellisuutta, jossa ollaan jatkuvasti yhtä traumojensa kanssa, eletään niiden tuottamasta bensiinistä, erillään kaikista muista, paitsi ehkä toisista traumatisoituneista. Traumasubjekti toimii jo identiteetin tavoin, ja kulttuuri alkaa luoda jatkuvalla toistollaan kuvaa siitä, että ihminen on yhtä kuin traumansa, traumojensa selitettävissä. Vaikka voisi kuvitella, että vaikeista asioista puhuminen, ja tabujen rikkominen on sinällään ehdottoman tärkeää, trauman keskellä se on vain kieputtava selviytymistaistelu, jolla ei ole juurikaan voimaa vaikuttaa asioihin. Se vaatii vain varomaan ja käpertymään traumatisoidun ehdoille, ja trauma viihteenä vahvistaa tätä siinä näkökulmassa, että se luo kuvaa joistain teoksista niin tärkeinä, että itse traumatisoitumisesta tulee moraalisesti arvokasta, jotain mistä joko selviytyy (jolloin traumatisoitunut on voittaja) tai ei (jolloin myös läheisillä on syy traumatisoitua).

Traumakirjallisuudesta siitäkin voi toki olla montaa mieltä, mutta Illan epämukavuuden kuuluminen kyseiseen "genreen" ei juurikaan ole kiistettävissä. Lopulta en myöskään voi olla pohtimatta, miten Illan epämukavuus jatkaa sitä työväenluokkaista kaanonia, jossa luokkatausta kuvataan ainoastaan tällaisen trauma-/kurjuuspornon kautta. Vähän kuin masennuskirjallisuus saa jatkuvasti kritiikkiä siitä, että se kertoo synkimmästä vasta "selviämisen" jälkeen, putoaa myös Illan epämukavuus siihen täysin samaan muottiin, josta suuri osa nykykirjallisuuden luokkatietoisesta kaunosta toistaa; on luokkanousun tehnyt poikkeuslapsi, joka tarkastelee taustaansa tai kasvuympäristöään hyvin tumman prisman läpi, nähden heijastuksena vain surua, kurjuutta, hyväksikäyttöä, rakkaudettomuutta ja halua paeta. 

Älkääkä ymmärtäkö väärin – kokemuksenahan se on aivan yhtä inhimillinen kuin se, ettei keskellä syvää masennusta nyt ihan ensimmäisenä nouse sängystä ja ala kirjoittaa sykähdyttävää proosaa. Yksittäisellä kirjailijalla on oikeus toki näyttää luokkatodellisuutta haluamassaan valossa, mutta kun valo on kaikilla sama, ketä tällainen luokkakirjallisuus lopulta palvelee? Muita, ketkä samastuvat ja haluavat nousta? Vai kuitenkin keskiluokkaa, joka lukee tietynaisesta tirkistelyn halusta, ammentaen kirjoista itselleen vierasta kurjuutta, jota voi paeta yksinkertaisesti sulkemalla kannet sivujen päälle? Tuleeko tällainen yhtä kaavaa toistava tapa toistaa tuttua tarinaa siis lopulta laajentaneeksi kirjallisuutta, kuten sen monesti sanotaan haluavan tehdä, vai alleviivaako se vain entisestään, että lopulta keskiluokkaiset arvot ovat todella se status quo, johon kaikkien tulee yltää?

Helmet-haaste 2023: 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä