ANGELA Y. DAVIS : NAISET, ROTU JA LUOKKA
307s.
Tutkijaliitto 2021
Alkuteos: Women, Race, & Class, 1981
Suomennos: Anna Tuomikoski
Miten orjuuden historia liittyy nykyiseen yhteiskuntaan? Kenestä feministi puhuu, kun hän puhuu rodusta ja luokasta? Kenet vapaan ehkäisyn ja aborttipuheen feministiset liikkeet unohtavat systemaattisesti? Kuka feminismin nimissä ylipäätään eniten puhuu? Näistä kaikista ja paljon muusta akateemikko, aktivisti ja Mustan feminismin puolestapuhuja, professori Angela Y. Davis kirjoittaa klassikkoteoksessaan Naiset, rotu ja luokka, jonka Tutkijaliitto viimein julkaisi suomeksi muutama vuosi sitten. Kulttuuriteko, todellakin, tosin tämän kääntämiseen olisi toivonut olevan vahvempaa painetta jo ennen 2020 vuoden Black Live Matters -liikkeen uutta nousua rasististen poliisien tekemien murhien jälkimainingeissa.
2010-luvulla valtavirtaistunut intersektionaalinen feminismi on viimein saanut meidät puhumaan taas pidemmän tauon jälkeen ihmisten erojen vaikutuksesta yhteiskunnalliseen asemaan. Siinä missä varhainen feminismi tunnisti 1800-luvulla biologisen sukupuolen tuottamat erot sekä 1900-luvun alkupuolella sukupuoliroolien performatiivisuuden, on feminismin neljäs aalto viimein saanut otettua mukaan Mustan feminismin, eli käsityksen siitä, että sukupuolen lisäksi myös muut ihmistä marginalisoivat intersektiot aina seksuaalisuudesta yhteiskuntaluokkaan, etnisyydestä vammaisuuteen vaikuttavat ihmisen yhteiskunnalliseen asemaan. Matka yhteen on ollut pitkä, sillä siinä missä valkoinen feminismi on ollut olemassa naisasialiikkeen muodossa jo vuosisatoja, on se ottanut Mustat sisarensa mukaan liikkeenseen lähinnä, jos se on hyödyttänyt sen omia tarkoitusperiä ja seuraavassa hetkessä hylännyt heidät, jos yhteen on kannattanut lyöttäytyä rasistisien liikkeiden kanssa. Kuten muutkin liikkeet ja ismit, feminismi on aaltoillut, kuohunut ja kehittynyt ajan saatossa muuta yhteiskunnallista liikehdintää joko myötäillen tai vastustaen, mutta sen rasistiset taustat ovat edelleen asia, joita ei täysin osata käsitellä.
Angela Davisin alunperin jo 1980-luvun alussa julkaistu Naiset, rotu ja luokka on terävä puheenvuoro juurikin Mustan feminismin ja intersektionaalisuuden puolesta. Teos on laaja, esseeltä muotoaan lainaava teos rasismista ja rasismin historiasta, eikä se suostu säästämään naisasian osuutta rotusorron olemassaoloon ja ylläpitoon. Davis on taitava kirjoittaja, ja hän tuo yhteen valtavan määrän yhteiskunnallista tutkimusta näyttääkseen, miten rasismi on ujuttautunut yhteiskunnan jokaiseen nurkkaan. Davis aloittaa matkan rasismin historiaan 1800-luvun orjuuden vastaisesta liikehdinnästä sekä Yhdysvaltain sisällissodasta, ja toisin kuin populaarikulttuuri yleensä tahtoo asian esittää, muistuttaa, ettei orjuudesta vapautuminen todella johtanut Mustien vapautumiseen, vaan vielä suurempaan sortoon kapitalistisen monopoliyhteiskunnan massatyövoimana. Davis näyttää myös, miten äänioikeusliike jätti Mustat syrjään, kenties valkoisen miehen pelosta, että jos muille antaa valtaa, he käyttävät sitä yhtä väärin kuin he ovat itse sitä aina käyttäneet, ja toisaalta Davis syventyy työläisliikkeen ja sosialismin nousuun sekä jälleen siihen, miten senkin parissa asioita ajaneet valkoiset aktivistit unohtivat Mustat sisarensa. Davis tuo esiin myös seksuaalirikoskeskustelun ja rankaisuyhteiskunnan äärimmäisen rasistisuuden, mitä ajatusta tällä vuosikymmenellä esimerksi Amia Srinivasan on oivallisesti jatkanut Halun politiikka -teoksessaan, ja teoksessa käsitellään myös ylipäätään sitä haitallista, madonnamaista kotiäidin ihannetta, joka on vasta 1800-luvulla rakennettu keinotekoinen malli, millä nainen saatiin kätevästi pois vallan miesten tieltä, ja toisaalta kotiin kasvattamaan kapitalismille uutta työvoimaa ilman, että yhteiskunnan tarvitsee osallistua työvoimaa uusintavan hoivatyön kustannuksiin.
Vaikka Naiset, rotu ja luokka on kirjoitettu jo yli 40 vuotta sitten, sen sanoma on edelleen (surullisenkin) ajankohtainen: rasismi on ja voi hyvin yhteiskunnassamme, ja se on taas viimeisten vuosikymmenien aikana nostanut päätään, tullut näkyvämmäksi ja vähemmän epäkorrektiksi ajatusmuodoksi. Jos rasismin historiaa ei tunne, voi niin rakenteellista kuin puheessa esiintyvää rotuun tai ihmisen ominaisuuksiin perustuvaa sortoa olla haastava tunnistaa, sillä se piiloutuu merkityksiin, tapoihin ja tottumuksiin, itsensä nostamiseen ja toisista uhkakuvien maalaamiseen. Rasismi irrotetaan jatkuvasti kontekstista luomalla kuvaa yksittäistapauksista tai vetoamalla siihen, ettei meillä sentään niinkuin Amerikassa. Se häivytetään puolustelemalla toisilta ottamista kuvitteellisten resurssien rajallisuudella ja varaamisella omalle kansakunnalle, omien puolustamisella ulkomaiselta raiskaajalta, ja se vähätellään pois vasemmiston höpsötyksenä, yrityksenä turhaan heiluttaa natsikorttia vastustajien edessä. Rasismi on kuitenkin pohjimmiltaan paljon laajempi ja vaikeammin hahmotettava ilmiö kuin haukkumasanojen huutelu bussissa tai väkivaltarikokset kaupungin yössä, holokaustista nyt puhumattakaan, sen pohja rakennetaan juurikin arjessa, meihin ja heihin lajittelemalla, uhkakuvia luomalla, haitallisista tai laittomista ihmisistä puhumalla. Kaikki se luo puhetapaa, joka normalisoi erojen käyttämisen politiikassa itsensä hyväksi, kaikki se on rasismia, kuulosti se jonkun korvaan rajulta tai ei. Rasismi kun nimenomaa syntyy toistosta, kaavoista ja historiallisesta jatkumosta, minkä Angela Davis teoksessaan kiitettävästi osoittaa. Tätä kirjaa vaalien aikaan luettaessa onkin varsin kylmäävää, että nykyään maamme toiseksi suurimman puolueen maahanmuutto-ohjelmassa puhutaan aivan suoraan "islamisaatiosta" ja maahanmuuton haitallisuudesta, rinnakkaisyhteiskunnista ja väärän koulutusasteen omaavista kansanryhmistä, kun tismalleen samaa puhetta on käytettyä 1800-luvun Yhdysvalloissa orjuuden puolustamiseen sekä 1930-luvun Euroopassa juutalaisten joukkotuhon perusteluun. Rasismi ja sen määritelmä ei ole mikään mielipidekysymys, se on laaja historiallinen jatkumo, ja tämän päivän maahanmuuttokeskustelu on suoraan yhteydessä yhteiskuntamme viimeisten vuosisatojen järkyttäviin kansanmurhiin, rotusortoon, rotuerotteluun sekä rikoksiin ihmisyyttä vastaan.
Ja juuri siksi historian tunteminen on äärimmäisen tärkeää. Jos nykypuheen irrottaa laajemmasta kontekstista, ei kaavoja näe. Kaavojen häivyttäminen hyödyttää vain rasistista keskustelua normalisoivaa arvo-oikeistoa, mutta mitä enemmän me ymmärrämme miten tähän on tultu, sitä todennäköisemmin voimme myös välttää sen, ettemme tee suuria virheitämme uudestaan. Sillä kukaan meistä, ei valkoinen mies eikä nainen, ole vapaa, jos muut eivät ole vapaita. Valta sinänsä ei katso sukupuolta, luokkaa tai rotua, jos se jakautuu epätasaisesti tai perustuu toisen ryhmän riistolle. Se on oivallinen muistutus, sillä välillä (valkoinen) feministi unohtuu hekumoimaan ajatuksella, jonka mukaan matriarkaalinen yhteiskunta olisi automaattisesti riistosta vapaa, että naisluonto olisi jotenkin essentiaalisesti vähemmän vallanjanoinen tai sitä väärin käyttävä. Davis osoittaa, että näin ei tosiaan ole, eikä valkoinen nainen ole kapitalistisessa yhteiskunnassamme yhtään sen vähemmän puhdas kuin valkoinen mieskään. Eroista ja erilaisuudesta me emme varmastikaan pääse eroon, mutta jotain tälle epätasaisesti jakautuvalle vallalle me sentään voinemme tehdä. Yhdessä, tilaa antaen, ei jostain kuvitteellisesta ylhäisyydestä alas kaataen.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti