VIRGINIA WOOLF : OMA HUONE
156s.
Tammi 1999
Alkuteos: A Room of One's Own // 1929
Suom. Kirsti Simonsuuri
Virginia Woolfin feministinen kirjallisuuden ehdoton klassikko, Oma huone, on keikkunut lukulistallani lukemattomana kiusallisen pitkään. Ensin se jäi muiden klassikoiden varjoon, sitten se jäi hetkeksi pakollisuuden varjoon – feministisen ajattelijoiden klassikot -kurssilla se kuului kurssilukemistoon, ja hieman kummallisesti toimiva pääni ei kykene lukemaan kunnolla mitään, mitä on pakko – ja lopulta se vaan jäi. Viikko sitten kuitenkin jokin kumma vei minut takaisin ajatuksiin tämän klassikon selättämisestä, ja kyllä, nyt se on viimein luettu. Eihän lukemastani kirjallisuudesta varmaan kuin kolme neljästä viittaa tähän enemmän tai vähemmän.
Kuten monelle feminististä kirjallisuutta tuntevalle on tuttua, Woolfin lähes sata vuotta sitten esittämä teesi naisista ja kirjoittamisesta kuuluu niin, että tullakseen kirjailijaksi, naisella on oltava sekä omaa rahaa että oma fyysinen tila, huone, missä kirjoittaa vapaana yhteiskunnallisten ja perheiden sukupuolirooliodotuksista. Raha takaa riippumattomuuden (avio-)miehestä ja kirjoittamista haittaavasta työstä, oma huone taas vapauttaa keskeytyksistä ja arjen tehtävistä. Woolfin ajatuksenvirtana etenevä teksti on kujeilevaa, karkailevaa ja silti ihailtavan koherenttia, terävää ja hyvinkin osuvaa kritiikkiä yhteiskuntaa kohti. Woolf kirjoittaa Shakespearen kuvitteellisesta sisaresta, yhtä nerokkaasta kuin veljensä, joka ei millään olisi 1500-luvulla voinut nousta Williamin tasolle sukupuolensa tähden, sillä jo halu kirjoittaa ja tehdä teatteria olisi evätty häneltä alkuunsa. Hän kirjoittaa Jane Austenista ja tarpeeksi nerokkaista Brönten sisaruksista (Charlotte ei heihin kuulu, alleviivaa Woolf, sillä Charlotte jää tunteidensa ja katkeruutensa varjoon, mikä osuvasti on edelleen kirjallisuuskritiikissä alaspäin katsottava piirre), George Elliotista ja muista modernin länsimaisen naiskirjoittajuuden esikuvista, jotka ovat uraauurtavasti nousseet sukupuolestaan huolimatta suurkirjailijoiden joukkoon, luoden pohjaa sille kaikelle naiskirjoittamiselle, jonka varassa nykyään elämme.
Woolf kirjoittaa oivallisesti juuri tuosta esikuvien ja muiden ajattelijoiden harteille tehtävästä työstä, mikä meinaa vieläkin 2020-luvun keskustelussa silloin tällöin unohtua: harva kun on nero tyhjiössä, vaan meidän kaikkien työ, ajattelu ja kirjallisuus ammentaa juurikin meitä edeltäneistä, heidän työstään, ajattelustaan ja kirjallisuudestaan. Tekisi mieli sanoa, että tämä yhteisöllisempi maailmankatsomus voisi olla jopa naistyypillinen, kun taas miestyypillinen ihailee yksilöitä ja kuvittelee heidät yhteiskunnan vaikutuspiirille immuuneiksi poikkeusyksilöiksi, mutta ehkä kyse on kuitenkin vain ylipäätään patriarkaalisista arvoista, jotka sukupuoleen katsomatta on enemmän tai vähemmän omaksuttu. Sen enempää kuin valta (ja sen väärinkäytökset) eivät kuulu miehelle, ei solidaarisuus ja pehmeät arvot kuulu naiselle, vaikka vakiintunut, mutta ilahduttavasti lähivuosikymmeninä jo hieman horjutettukin ajatusmaailmamme välillä niin antaakin ymmärtää.
Woolf on taitava kirjoittaja, ja hänen vaikutuksensa moderniin (nais-)kirjoitukseensa on kiistaton. Viimeisimpänä, ja ehkä sen todellisen inspiraation Oman huoneen lukemiselle antoikin yksi kirjoittajaesikuvistani Rachel Cusk Mykkäkoulu-kokoelman esseessään Shakespearen sisaret. Jo joitain vuosia vanha essee ruotii juurikin Woolfin ja toisaalta häntä seuranneen, yhtä merkittävän feministisen ajattelijan Simone de Beuavoirin ajatuksia ja näkemyksiä naiseudesta ja naiskirjoittajuudesta. Cusk esittää, että siinä missä Beauvoir näkee naisen olevan orjan asemassa oleva, miehisen maailman muruja kerjäävä hahmo, Woolf taas esittää naissukupuolen olosuhteidensa uhrina, jolta kirjallisuuden tuottamiseen tarkoitettu vapaus ja toimintaoikeudet on viety, jonka luonteen ja kirjallisuuden vääristymät johtuvat olosuhteista. Niin tai näin, Cusk muistuttaa, ettei tämä jo sata vuotta käyty keskustelu ole vieläkään aivan siinä tulevaisuudessa, josta nuo molemmat aikansa merkkinaiset kenties 1900-luvun alkupuolella haaveilivat.
Cusk kirjoittaa yllämainitussa esseessään, että "2000-luvun naiskulttuuri tunnustaa vain vaivoin velkansa feminismille" Cusk jatkaa ajatustaan vertaamalla naiserityisen kirjoituksen puutetta siihen, että jos mustat lakkaisivat kirjoittamasta rodullistamisesta ja rasismista, emme päättelisi siitä kuitenkaan sitä, että rasismi ja sen luoman erityispiirteet olisivat kadonneet minnekään, vaikka saatamme kuvitella hieman harhaisesti, että naisten ja miesten välinen tasa-arvo on saavutettu, kun molemmat kirjoittavat yhtä paljon kirjoja. Cusk muisuttaa, että sorto ja yhteiskunnalliset, eroihin perustuvat hierarkkiat ovat enemmän tai vähemmän aina ratkaisemattomissa, mutta ne voidaan ainoastaan neuvotella uudelleen. Niinpä Cusk ehdottaa, että se, jos naiset lopettavat "naiskirjoituksen", kirjoittavat samaa kirjallisuutta samalla viivalla kuin miehet, ei olekaan merkki siitä, että naiset olisivat yhtään vapaampia, vaan ennemminkin siitä, että sorto saa heidät häpeämään omaa naiseuttaan ja naistyypillisiä aiheitaan, ja sitä kautta he pelkäävät tulevansa nähdyksi vain tuon edelleen alempana pidetyn ominaisuutensa kautta.
"Karkeasti sanoen, jalkapallo ja urheilu ovat 'tärkeitä'; muodin palvonta, vaatteiden ostaminen 'tyhjänpäiväistä'. Ja nämä arvot väistämättä siirtyvät elämästä kirjallisuuteen. Tämä on tärkeä kirja, kriitikko arvelee, koska se käsittelee sotaa. Tämä on mitätön kirja koska sen aiheena on naisten tunteet olohuoneessa." - Virginia Woolf
Cusk esittääkin, ettei oma huone ole niinkään konkreettinen tila, jossa nainen voi kirjoittaa vapaana arkiaskareista ja keskeytyksistä, vaan ennemminkin metafyysinen paikka, jossa kirjoittava nainen voi irrottautua miesten luomien arvojen maailmasta ja kirjoittaa tietoisesti niitä vastaan. Sotakirjallisuus kun on edelleen "arvokkaampaa" kuin naisten arjesta ja tunteista kertova kirjallisuus, miehen elämäkerta vieläkin Suurta Kirjallisuutta, toisin kuin naisen tuottama autofiktio, jota pidetään höperönä, löperönä trendioikkuna aina lukija-arvioista ammattikritiikkeihin asti. Tästä oivallisena esimerkkinä voisin nostaa muun muassa Emmi-Liia Sjöholmin muutaman vuoden takaisen kirjan Paperilla toinen, jonka arvio toisensa perään kauhistuu mainituista tampoonin naruista, naisen harrastamasta seksistä ja tyttöyden kuvauksesta, ja typistää ne yllättävän klassisillakin pienennysargumenteilla "huomionhakuisuudeksi", kainalokarvafeministiseksi provokaatioksi tai ylipäätään vain ällöttäväksi ja häiritseväksi turhanpäiväisyydeksi sen sijaan, että todella onnistuisi katsomaan Sjöholmin taiten esiin nostamia teemoja laajemmasta näkökulmasta. Ja toisena esimerkkinä mainittakoon Helmi Kekkonen, joka ylipäätään kirjoittaa muuten tämän hetken kirkkainta kotimaista naiskirjallisuutta, ja hänen upea ja suuri Olipa kerran äiti -teos, josta valtamedian kriitikot hiljenivät täydellisesti – käsitteleehän kirja niin suoraan naisaihetta, äitiyttä. Se, että äitiys itseasiassa koskee meistä ihan joka ikistä – olemmehan aina äitiemme lapsia – unohtuu juurikin patriarkaalisten arvojen ylivallan vuoksi, ei siksi, että aihe sinällään olisi yhtään sen pienempi kuin vaikkapa miehinen sota- tai urheilukirjallisuus. Meidän arvomme ei ole meidän, henkilökohtainen ei ole niin itse valittua kuin luulemme, mutta yhteiskunta toimii tässä mielessä hieman hassusti, että se saa meidät kuvittelemaan niin. Että me vain satumme kaikki pitämään samoja asioita arvossa sen sijaan, että niiden perimmäinen luonne olisikin pitää yllä ja hallita vallitsevaa järjestelmää.
Ja tämä kaikki tekee myös Oman huoneen lukemisesta hieman katkeransuloista; että tästä Woolfin esiin nostamasta aihekokonaisuudesta me tosissamme keskustelemme edelleen. Woolfin terävät havainnot lähes sadan vuoden takaa ovat edelleen ajankohtaisia. Yhteiskunta keskustelee tässäkin hetkessä siitä, saako nainen olla muuta kuin äiti ja hoitaja, kuuluuko naistyypillisille aloille maksaa kilpailukykyistä palkkaa, kuuluuko hoiva myös miehelle ja onko naisen kirjoittama kirjallisuus nyt todella mistään kotoisin. Ja mikä paradoksaalisinta – tästä ei keskustele vain yhteiskunta, vaan myös (valkoinen) valtavirtafeminismi jumiutuu edelleen olemassa olon oikeutukseen liittyvään keskusteluun aivan samalla tapaa kuin Woolf vuonna 1928. Kyllä, tasa-arvo on edennyt toki Woolfin ajoista. Mutta kysymys kuuluukin, että onko naisia enemmän miehisiksi koetuilla paikoilla naisina vai yksinä hyvistä jätkistä, miesnaisena/naismiehenä miehisenä pidettyjen arvojen keskellä ne myös itselleen omiksi omaksuen? Kuten Cusk kirjoittaa "siellä missä rehellisyyttä kipeimmin kaivataan – juuri siellä missä myönnytykset, väärä tietoisuus ja 'mystifikaatio' uhkaavat taittaa naisen elämän moraalisen selkärangan – se myös kiivaimmin torjutaan. Puhun tietenkin toistoa käsittelevistä kirjoista, fiktiosta jonka aiheena on se mikä on ikuista ja muuttumatonta: kotityö, äitiys ja perhe-elämä. 2000-luvun paljas suvaitsemattomuus näitä aiheita kohtaan on kiistaton todiste siitä, että nainen on uhraamaisillaan olennaisia osia modernista identiteetistään. Niinpä työtä etsivä naiskirjailija huomaa että mystifikaation purkamisessa riittää tekemistä, samoin kuin toisteista naiskokemusta sumun lailla ympätöivän hiljaisuuden murtamisessa. Hän ei voita Man Booker -palkintoa toistoa käsittelevällä kirjalla; kuten Beauvoir havaitsi, hän herättää eenemmän ärtymystä ja vastustusta kuin hyväksyntää. Mikä pahinta, hän joutuu ehkä luopumaan tietyistä etuoikeuksistaan kirjoittaakseen kirjansa. Hän joutuu ehkä tulemaan ulos huoneestaan ja asettumaan vanhalle paikalleen olohuoneen oven taa."
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti