GIRL MEETS BOY

ALI SMITH : GIRL MEETS BOY

164s.

The Canons 2007

Tarina, joka lie yhtä vanha kuin tarinankerrontataitomme; tyttö tapaa pojan. He rakastuvat, ovat täysin toisensa, mutta vaikeudet tulevat tielle. Joskus rakkaus – tai jumalat – ovat suopeita, rakkaus voittaa, ja pari elää onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Rakkaustarinat, myytit, sukupuoliroolit ja seksuaalisuus heräävät aivan omalla tavallaan henkiin Ali Smithin Girl meets boy -pienoisromaanin sivuilla, kun jatkan omaa Smith-putkeani. Tällä kertaa tarinoiden taitava kuljettaja tuo antiikin Oividiuksen muodonmuutosmyyteistä tutun Ifisiksen tarinan nykypäivään, 2000-luvun alun Skotlantiin, kahden sisaruksen Anthean ja Imogenin luo. Ifis on Telethusan ja Ligduksen lapsi, jonka isä käski surmata, jos lapsi ei ole poika. Lapsi syntyi, tyttönä, mutta äiti vei pienokaisensa temppeliin, jossa jumalat käskivät Telethusan kasvattaa lapsen poikana, ja kaikki kääntyisi hyväksi. Telethusa antoi lapselleen nimeksi Ifis, joka oli sekä miehen että naisen nimi. Poikana kasvaneelle Ifikselle löytyi puoliso, Ianthe, ja nämä kaksi nuorta rakastuivat syvästi toisiinsa. Häiden aikaan Telethusa pelkäsi petoksensa paljastuvan, mutta erinäisten käänteiden jälkeen hän kääntyi Isis-jumalan puoleen, joka kaikessa suopeudessaan muutti häiden alla Ifiksen ihan oikeaksi pojaksi. Anthea ja Imogen taas etsivät paikkaa nykymaailmassa normien, rakkauden ja riistokapitalismin myrskynsilmässä. 

Smith kuljettaa pienoisromaaniaan hänelle hyvin tyypillisellä tavalla, kerronnantasoilla leikitellen, kielen rekistereillä näkökulmia tehostaen, polkuja näennäisen summamutikassa risteillen, mutta kuitenkin äärimmäisen koherentisti ja taiten. Girl meets boy vaatii yli puolet sivuistaan, ennen kuin lukija alkaa hahmottaa mitä ja mistä Smith kertoo, mutta tarinan taika tempaa mukaansa jo ensi sivuilta - sen kyseinen kirjailija todella osaa. 

Tarinan alussa Anthea ja Imogen ovat nuoria tyttöjä isovanhempiensa luona, seuraavassa osassa jo suuryrityksen palveluksessa olevia nuoria aikuisia. Anthea, sisaruksista nuorempi, rakastuu, vimmaisesti. Hän haastaa, uhmaa ja unelmoi. Imogen, vastuullinen isosisko, taas mukautuu, nöyrtyy ja huolehtii. Anthea tuo Ifiksen tarinan moderniin muotoon, Imogenin hahmoa Smith taas käyttää näyttääkseen toteen muut yhteiskunnan totuudeksi muuttuneet myytit: herrasmiestaktiikat, jossa ideointipalaverissa naisen idea ohitetaan, mutta hetken myöhemmin miehen sanomana tismalleen sama nostetaan framille, sukupuoliperformanssit, jossa äijä on äijä, valtaa käyttävä, pehmeitä homotteleva, maailman luonnonvarat tuotteeksi muuttava karikatyyri, jonka käsissä nyky-yhteiskunta on muuttunut muotoon, jossa vesi on lain mukaan kaupallistettavissa oleva hyödyke, ei ihmisoikeus, kuten maalaisjärki ehkä sanoisi.

Ali Smith tuo molemman keskeisen hahmonsa kautta eri puolet yhteiskuntakritiikistä jälleen hurjan taitavasti näkyviin. Smith muistuttaa myös oleellisesti, että todellisuus todella on tarina. Se on tarina, jonka varassa elämme ja suunnistamme, jonka varaan rakennamme todellisuutemme, se, jonka avulla näemme mitä onnellinen loppu todella vaatii. Millainen onnellinen loppu voi olla. Smith ei sinänsä ota kantaa, antaa lukijan tehdä valintansa itse. Hän näyttää, ei alleviivaa, vaikka tässä nimenomaisessa teoksessa tyylikeinona käytetty kärjistys on muuta tuotantoa vahvempaa. Smith todella näyttää, mikä voi tarinoilla on.

"And it was always the stories that needed telling that gave us the rope we could cross any river with. They balanced us high above any crevasse. They made us be natural acrobats. They made us brave. They met us well. They changed us. It was in their nature to."

Helmet-haaste 2023: 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan