MYKKÄKOULU

RACHEL CUSK : MYKKÄKOULU

238s.

S&S 2023

Alkuteos: Coventry: Essays // 2019

Suomennos: Kaisa Kattelus

Saatu arvostelukappaleena

Rachel Cuskin tähän asti suomennettu kaunokirjallisuus on lunastanut varsin järkkymättömän paikan lempikirjallisuuteni joukossa. Cusk kirjoittaa kaunoa niin henkilökohtaisen oloisella otteella, että nyt Mykkäkoulun esseitä lukiessa huomaan hämmästyväni, kun aiemmin lukemani teokset eivät olekaan olleet omaelämäkerrallisia. Toki sen olen jollain tasolla tiennyt, mutta Cuskin intiimi ja  silti viehättävällä tavalla sivusta asioita katsova tyyli hämärtää hienovireisesti kirjoittajan ja kirjan hahmojen välistä etäisyyttä. Siitä, ja monesta muustakin Cusk kirjoittaa myös itse tässä tämän kevään käännösuutuudessa.

Mykkäkoulu jakautuu kolmeen eri tekstejä teemoittelevaan osioon: Mykkäkouluun, jonka esseet käsittelevät nykypäivän ilmiöitä cuskmaisten hienovaraisten vertauskuvien – autolla ajamisen, mykkäkoulun ja esimerkiksi teini-ikäisten lasten kasvattamisen – kautta. Traaginen harrastelu on taas kokoelma tekstejä sukupuolesta, feminismistä ja naiskirjoittamisesta aina Simone de Beuavoirin ajoista tähän päivään. Viimeiseen osioon, Klassikkoja ja myyntimenestyksiä, mahtuu seitsemän lyhyehköä kirjallisuusesseetä, jossa Cusk nimenmukaisesti analysoi lukukokemuksiaan.

Kolmikon ehdottomasti vahvin ja omaäänisin osuus on nimikkoesseet, Mykkäkoulun alla olevat kirjoitukset nyky-yhteiskunnastamme. Cuskin tapa käsitellä sodan raunioittamaa kaupunkia yhdessä hänen äitinsä pitämiin mykistäviin mykkäkouluihin on tarkka, mutta lempeä, lämpimällä tavalla armoton vanhempien epäsuoran vallankäytön purkukuula, joka heilahtaa kohti ikuisia rakennuksia kuin toisen maailmansodan pommit aikoinaan tuhosivat Coventry-nimisen kaupungin Isossa-Britanniassa. Essee Huonosta käytöksestä taas muistuttaa taannoisesta sosiaalisen median väännöstä, jossa ilmastoaktivisti Greta Thunberg vastasi öykkäriprovokaatioon internetin tunnetulle misogynistille Anrew Tatelle tämän omin sanoin; siinä missä Tate on tunnettu lanseerastaamaan "big dick energystaan", kuittaili Thunberg takaisin "small dick energysta". Ja tästähän internet riemastui; (vasemmisto)liberaali kupla on niin läpeensä poliittisen korrekti ja hyvätapainen, että peniksen koosta vitsailu muuttui hyvin pian sisäiseksi kritiikiksi, ongelmallisuudeksi, jota jokainen (valkoinen) vaikuttaja ruoti instastooreissaan, ajalle tyypillisellä häntäänsä itse korkealle nostavalla tavalla, että huomasinpa tämänkin. Enkä ole itsekään eri mieltä, niin sanotusti samalle tasolle laskeutuminen/asettuminen/paikantuminen on asia, jota sietääkin kritisoida, mutta kuten Cusk'kin tuo tarkasti esiin, totuuden ja huonon käytöksen suhde on kiinnostava, jos vain toinen puoli saa ratsastaa sillä ja toinen ruoskii itse itseään pienestäkin lipsahduksesta. Kuten Cusk kirjoittaa, "tavallaan [kun vastapuoli] on sanonut toisen puolen puhuvan paskaa, on [se] valinnut varta vasten juuri nuo sanat, koska tietää, että niiden kohteelle huono käytös – kielen häpäiseminen – on erityisen loukkaavaa." Ilmiö on kiinnostava, ja toki myös vasemmistossakin osin huomattu, sillä voi miten paradoksaalisen viehättävä onkaan tämä omieni kritiikin kritiikin kritiikki -luuppi, johon keskustelu välillä uppoaa varsinaisen aiheen sijaan. Ja tälläkös oikeistotrollit pelaavat, ikuista yksisuuntaista tennistään samalla kun itse normalisoivat tappouhkaukset poliittisen keskustelun välineenä.

Traagisen harrastelun sekä Klassikkoja ja myyntimenestyksiä -kirjallisuusesseiden yhdistävä tekijä on taas nykyhetken sijaan kirjailijuus ja kirjallisuus, suhteessa naiseuteen, äitiyteen ja feminismiinkin. Cuskin tematiikka yhdistyy vastikään lukemaani Elena Ferrante In the Margins -esseekokoelmaan, jossa Ferrante ruotii naiskirjoittajuutta kahden erillisen, mutta silti toisistaan riippuvaisen käsitteen, kurin ja kurittomuuden kautta. Ferrante esittää, että kuri on se tapa, johon rivien ja marginaalien sisään opetettu oppilas oppii jo koulussa, kurittomuus taas se, jota (nais-)kirjoittajuuteen kenties laajemmin tarvitaan. Kurittomuus on ääni, joka täytyy löytää, tapa, joka ylittää ne marginaalit, vaikka sitten virhemerkin pelosta. Se on jotain, mitä kirjoittaja ei aina itsekään omassa tekstissään ymmärrä. Cusk kirjoittaa hieman samasta aiheesta, mutta kauempaa kiertäen: hän pohtii taiteilijuuden kehottomuutta ja lapsekkuutta  (eli kurittomuutta) suhteessa äitiyteen, joka on kaikkea muuta paitsi kehottomuutta ja lapsekkuutta. Se on kuria, ulkoa määriteltyä, lestissään pysymistä. Yhdessä Cuskin ja Ferranten esseet nostavatkin tärkeitä kysymyksiä ilmoille siitä, mihin naiskirjailijuutta edelleen tarvitaan maailmassa, jossa feminismi meinaa lipsua miestyypillisen käyttäytymisen ihannoinniksi ja  omat huoneet ovat jo enemmän tai vähemmän itsestään selviä. Cusk kysyy, mitä kirjoittajuus tarkoittaa ajassa, jossa jokainen voi päästä luovan kirjoittamisen kurssille, ajassa, joka kertoo, että meidän kaikkien sisällä on kirja, joka odottaa kirjoittamista. Ja vielä kuuluvammin; mitä se tarkoittaa ajassa, jossa sukupuoliroolit ovat taipumassa yhteinäisyyden sammioon?

Kokonaisuutena Mykkäkouluja on aavistuksen epätasainen, mikä toki on tyypillistä teoksille, jonka tekstit on koottu muualle aiemmin yksittäin tehdyistä kirjoituksista. Tästäkin huolimatta Cuskin tyyli on pettämätön, sivuhahmona seuraavan tarkkailijan oivalluksia maailmasta, jota ei näe, jos nostaa itsensä jatkuvasti tavalla tai toisella sen keskiöön. Henkilökohtaisen ja yleismaailmallisen välillä leikittely on aina ollut Cuskin vahvuus, ja näissä ei-kaunokirjallisissa teksteissä tuo taito nousee aivan uuteen ulottuvuuteensa.

Helmet-haaste 2023: 16. Kirjassa kirjoitetaan kirjaa