MAAN ASUKIT

SAYAKA MURATA : MAAN ASUKIT

238s.

Gummerus 2022 

Alkuteos: 地球星人 [Chikyū seijin] // 2018

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Jos japanilaisen Sakaya Muratan tänä vuonna käännettyä romaania Maan asukit saisi kuvata vain yhdellä ainoalla lauseella, valitsisin lauseeksi internetissä paljon nähnyt tokaisun: "siis mitä mä just luin?".

"Selviydytään, kävi miten kävi."

Natsuki on nuori alakoululainen, joka matkaa perheensä kanssa Naganon vuoristoon juhlimaan o-bon-juhlaa yhdessä isovanhempiensa, setiensä, tätiensä ja lukuisten serkkujensa kanssa. Natsuki ei selvästikään ole vanhempiensa suosikki, mutta se ei haittaa, onhan hän taikurityttö. Muodonmuutostyökalut hänelle on lahjoittanut Pyūto, supermarketin pehmoleluhyllystä löytynyt siililelun muodon ottanut Pohapipinpobopia-planeetan salainen poliisi, joka on virkatehtävissä saapunut maapallolle. Kun Natsukin serkku Yū vielä osoittautuu maahan hylätyksi avaruusolioksi, on Natsukilla viimein joku, joka ymmärtää häntä.

Vielä päälle 3-kymppisenäkin Natsuki etsii paikkaansa yhteiskunnassa, tiiviin perhekeskeisessä Japanissa, patriarkaalisessa Tehtaassa, jossa naisen kohtu ja miehen kivekset ovat yhteistä riistaa. Onko maailmassa lopulta mitään, mikä kuuluisi itselle, ja miten sellaisen ajatuksen kanssa voi selvitä, jos ei suostu elämään yhteiskunnallisen lisääntymiskoneiston osasena?

Sayaka Murata on minulle aiemmin tuttu Lähikaupan nainen -romaanistaan (jonka aiemman luentani kyseenalaista Maan asukkien jälkeen aivan täysin, muttei mennä siihen nyt). Muratan tyyli on tuttu sen  yhteiskuntakritiikistään, japanilaiseen tyyliin tutusti istuvasta outoilustaan ja silti omaleimaisesta tavasta piiloon jäänyt esittämisestä ilmiselvänä, ja siinä missä vierastin (tai syystä tai toisesta ohitin?) nämä ansiot osin Lähikaupan naisessa, Maan asukeissa ne veivät jo täysin mukanaan. Tyyli näissä kahdessa romaanissa on kuitenkin hyvin erilainen, mikä sinänsä hämää, sillä Maan asukit ei ollut lainkaan sitä mitä odotin. Ja voin oikeastaan luvata, ettei se ole mitään mitä sinäkään odotat, jos et kirjaa ole vielä lukenut. Alkuun kun sitä kun kuvitteli lukevansa jotenkin lempeän kummaa perhetarinaa Naganon vuoristosta, seuraavaksi lukija onkin keskellä niin absurdia myllytystä, ettei ole enää ihan varma onko itsekään tällä planeetalla, vai jossain madonreiässä matkalla kohti Pohapipinpobopiaa. 

Kahden lapsen kohtaamisesta alkava Maan asukit on hienoin, vinksahtanein ja törkein pieni romaani, jonka ihan hetkeen olen lukenut. Ensin se on tarina ulkopuolisuudesta, sitten toisaalta taas lapseen kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Seuraavaksi Murata laajentaa tarinan alleviivauskynää tehokeinona taiten käyttäen älyttömän hienoksi yhteiskuntakritiikiksi, joka pakottaa katsomaan normejamme sellaisella tavalla, että itseäänkin alkaa kiinnostaa olla jo enemmän alien kuin maan asukki. Lopulta käsissä onkin sellainen miso-keitto (pun intended), että herkempää kauhistuttaa ja rohkeampaakin kaiken överiuden esiin tuoman riemun keskellä saattaa ihan vähän ällöttää. Mutta ällöttääkö vaihtoehtoinen maailma vai tämä omamme, se jäänee jokaisen lukijan itsensä pohdittavaksi.