MIKÄÄN EI VOISI OLLA PAREMMIN

MARIE AUBERT : MIKÄÄN EI VOISI OLLA PAREMMIN

144s. / 2h39min

Gummerus 2022

Alkuteos: Voksne menneske

Suomennos: Aino Ahonen

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Kesä on aina aikaa, kun yleensä palaan itsekin äänikirjojen pariin. Kuuntelen niitä pitkillä aamu- ja iltalenkeillä koiran seurassa kävellen, kauniiseen kerrontaan upoten. Olen aika tarkka siitä, kuka äänikirjani lukee, mutta jos lukijana on joko Antti Holma tai Pirjo Heikkilä, kirja kuin kirja alkaa kiinnostaa.

Norjalaisen Marie Aubertin esikoisteos Mikään ei voisi olla paremmin on näennäisen kepeä kertomus kesäviikonlopusta Oslovuonon kupeessa. Nelikymppinen arkkitehti Ida on menossa juhlistamaan äitinsä 65-vuotispäiviä perheen yhteiselle mökille, ja paikalle tulee myös Idan pikkusisko Marthe uuden kumppaninsa ja tämän kuusivuotiaan tyttären kanssa. Ida odottaa viikonloppua innolla, sillä hänellä on suuria uutisia; Ida on juuri palannut Ruotsista, jossa hän on päättänyt pakastaa munasolujaan. Perheen perustaminen ja juuri sen oikean kumppanin löytyminen ovat siis ihan juuri kulman takana, mutta Marthen uutiset muuttavat koko viikonlopun suunnan.

Mikään ei voisi olla paremmin on hieno, täyteläinen ja raikas kuvaus perhesuhteista, keski-ikäisyydestä, sisaruudesta ja odotuksesta, että elämä alkaisi hetkenä minä hyvänsä. Aubert kuljettaa tarinaa Idan kautta, tumman huumorin sävyttämänä kuvauksena aikuisuudesta, joka ei oikein tunnu siltä kuin sen oli ajatellut tuntuvan. Pienoisromaani kysyy, millaista on ikääntyä, kun ei ole saavuttanut sitä ainoaa, jota odotusten mukaisesti tiettyyn ikään tullessa täytyisi saavuttaa, ja millaista on vielä nelikymppisenäkin elää samojen perheroolien keskellä, joihin on jäänyt jumiin jo 80-luvulla, olla ikuisesti se isosisko, joka yrittää ja yrittää onnistua, tulla nähdyksi, elää oikein ja muiden mieliksi. Kun mökkiviikonloppu ei suju lainkaan niin kuin Ida on ajatellut, alkaa kireistä ja kimuranteista perhesuhteista aueta suurempikin vyyhti, jota Aubert taidolla romaanissaan kerii auki.

Aubert kuvaa kipeitä, kiemuraisia ja katkeria perhesuhteita lempeästi, näyttää ihmisyyden rumat puolet sellaisella lämmöllä, että jo pieneen sivumääräänsä nähden lyhyessä kirjassa hahmoista kaikkine puolineen ehtii tulla rakkaita, kokonaisia hahmoja. Kirja etenee näennäisen rauhallisesti, kiihdyttäen tahtia loppua kohden. Pirjo Heikkilän lakoninen, mutta silti jotenkin lämpimän pehmeä ääni kruunaa teoksen hienon suomennoksen (vaikka osa norjalaisista sanoista ja nimistä tuleekin äännetyksi [suomen-]]ruotsalaisittain) antaen sille ne rivien väliin piilotetut mustan huumorin pilkahdukset, jotka varmasti myös fyysistä teosta lukiessa esiin olisivat tulleet. 

Tämä on kaunis, melankolinen, mutta silti oivaltava ja lämmin tarina, jota voi todella kesäkirjaksi suositella. Pieni, hieno kirja äitiydestä, lapsista ja lapsettomuudesta, toiveista ja odotuksista. 

"Vatsassa on outo tunne, en ole syönyt kunnolla, minua huimaa. Ei tämä pelkkää surua ole, riippumatto huojahtelee hitaasti sivusuunnassa, ei tämä pelkkää surua ole. Kädet ja jalat tuntuvat erilaisilta, sydämenlyönnit lävistävät ruumiini voimakkaina ja terävinä. Mitä jos ei käykään kuten olen ajatellut. Mitä jos vastassa onkin kaikkea muuta kuin olen kuvitellut. Jotain vähän tavallisempaa. Vähän iloisempaa. "

Helmet-haaste 2022: 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista (tässä kohtaa otan kaiken vapauden määritellä supersankariuden itse arjen tavallisuudeksi, tuskaisen inhimillisyyden näyttämiseksi ja elämän pettymyksistä selviämiseksi. Ns. normikäsitys supersankariudesta ei kiinnosta lainkaan, joten miksipä meistä jokainen ei voisi tavallaan olla supersankari.)