HÄVITYS : TAPAUSKERTOMUS

IIDA RAUMA : 

HÄVITYS – TAPAUSKERTOMUS

400s.

Siltala 2022

Pyydetty arvostelukappaleena

Juoksulenkillä A, yläkoulun historian opetussijaisuuksia tekevä turkulainen päähenkilömme, näkee menneisyydestä tutun hahmon, ja tajuaa, ettei menneisyys katoa koskaan. Alkaa kilpajuoksu, hengästyttävä purkaus, kuin nelisataasivuinen lause, tutkielma ja matka menneisyyteen, peruskouluun, kiusaamiskulttuuriin, henkiseen väkivaltaan ja siihen äärimmäiseen valtahierarkiaan, johon jok'ikinen kouluinstituutiomme läpikäynyt on tavalla tai toisella iskostettu.

"A sanoi, että Ranskan suuren vallankumouksen huumassa vallankumoukselliset päättivät vapauttaa Salpêtrièren mielisairaalan onnettomat naiset, he kiipesivät kivimuurien yli, rikkoivat portit ja mursivat ovet, ja tavatessaan vihdoin sairaalan saastaiset ja oudosti käyttäytyvät asukit he tyrmistyivät ja kauhistuivat niin, että vapauttamisen sijaan alkoivatkin surmata naisia.

A sanoi, että tämä pieni historiallinen kuvaelma – humalaiset ja villiintyneet vallankumoukselliset teurastamassa Salpêtrièn naisia – tuntui tiivistävän sen, miten ihmisen pohjimmiltaan suhtautuvat kärsimykseen. Pintapuolisen myötätunnon ja ääneenlausutun auttamishalun alla levittäytyvät sadismin ja torjunnan katvealueet, jokin ihmispsyyken räme, halu nujertaa nujerrettua, kiusata kiusattua, mitä muuta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ulottaminen hulluihin naisiin olisi voinut olla kuin känninen päähänpisto, joka kaikessa älyttömyydessään oli määrätty kääntymään silmittömäksi väkivallaksi?"

Iida Rauman pyörryttävä, traaginen ja ahdistavuudessaan jopa hypnotisoiva romaani Hävitys on dokumentaatio, romaani, paljastus ja kaikkien nähtävillä oleva totuus tuhoamisen kulttuurista. Rauman romaanissa tuhotaan Turku, kerta toisensa jälkeen, historia itseään toistaen, kadotetaan kerros kerrokselta joko polttaen, turmellen tai purkaen. Siinä tuhotaan ihminen, lapsi, systemaattisessa traumaa tuottavassa ja uusintavassa kulttuurissa, peruskoulussa, jossa kaikki on vinossa, kun keskiössä ei ole koskaan se, kenelle peruskoulua näennäisesti järjestetään: lapsi. Ja lopulta siinä tuhotaan planeetta, paikka jossa elämme, hitaasti ja varmasti, niin että loppu on itseasiassa jo tullut.

Rauman romaani on vimmainen, se haisee, purkautuu kuin paise, vyöryttää eteen ihan kaiken. Ja se onnistuu lähes mahdottomassa: se onnistuu kuvaamaan koulua siitä näkökulmasta, josta siitä ei koskaan suostuta puhumaan: kiusatun, sivuun jätetyn, rakenteellisesti syrjäytetyn ihmisen asemasta. Rauma liittää yhteen traagiset koulumuistot mässäilemättä, näyttäen, pakottamaan kerrankin katsomaan kohti. Ja hän tekee sen äärimmäisellä taitavuudella; ei millään melodramaattisilla, hennoilla ja väärinymmärretyillä lapsikertojilla, tai susilaumana suojelevina vanhempien kauhukokemuksena, ei psykologisoiden vaan nimenomaan haastaen, suostumatta olemaan hiljaa, nujertumatta, vaikka henkinen väkivalta painaa painaa painaa A:n niskaa, pakottaa, nöyryyttää, haastaa ja rankaisee, tahallaan, tarkoituksella, vuodesta toiseen, juuri niin kuin peruskoulumme on rakennettu, hajottamalla ja hallitsemalla, vangitsemalla normatiiviseen muottiin, muistuttamalla kuka on auktoriteetti, ketä totellaan ja miten suosioon päästään – sattumalta, etuoikeuksin, mutta silti jatkuvasti kuvitellen että sankaruus lähtee itsestä, että me teimme sen, me jotenkin ansaitsimme valkoisuutemme heteroutemme neuronormaaliutemme tämän kaiken.

Rauma on kirjoittanut romaanin, jonka jokaisen opettajan ja opettajaksi aikovan pitäisi lukea, analysoida ja tenttiä. Rauma on kirjoittanut siitä päivittäisestä valta-asetelmasta, jonka alle lapsemme kouluissa pakotetaan, pahoinvoinnista suomalaisessa priimuslaitoksessa, koulusta koululaisen kulmasta. Rauma haastaa opettajakoulutuksen, pedagogiset opinnot, kiusaamiskirjallisuuden, opettajien jatkuvan opettajakeskeisyyden ja syystä: näistä kaikista asioista myös minun tekisi mieli huutaa jatkuvasti, huutaa tuulimyllyille, huutaa tuuleen, minne tahansa. Koska aina kun koulusta puhutaan, päädytään puhumaan opettajista. Uupuvista, väsyvistä, niistä, jotka ansaitsevat enemmän. Jos oppilas mainitaan, hän korkeintaan on se sijaiskärsijä opettajan uupumuksesta, aina se reunalla häilyvä hahmo, aina se joka unohtuu, opettajilta, koulutuspolitiikasta päättäviltä, koulukeskustelusta, kiusaamiskirjallisuudelta, tutkimukselta. 

Rauma tuo järisyttävällä romaanillaan esiin sen, miten erilaisuus on itseasiassa puheessa tuotettua todellisuutta, harha, johon päätämme yhdessä uskoa. Hän ruotii painajaismaisella tahdilla etenevässä romaanissa niitä rakenteita, jotka saavat uhrinsa suohon, hitaasti upottavaan, sellaiseen syvään ja kosteaan, jota täytyy kestää päivästä viikosta vuodesta toiseen, pääsemättä pois, sillä mitä enemmän sitä tulee rimpuilleeksi, sen syvemmälle sen silmään vajoaa. Rauma näyttää, miten kokonainen ikäluokan kerrallaan kattava instituutio on itseasiassa syvien traumojen lähde, miten paljon pahoinvointia uusintava laitos peruskoulu löyhkävimmillään on, miten jokainen on osa sitä kiusaamiskulttuuria, sitä valtasuhteiden verkostoa, aina jonkin hierarkiaportaan partaalla, kilpailemassa, työntämässä kumoon, järjestämässä itselleen paikkaa, jossa ei ainakaan ole se alin. Ja kaikessa tässä Rauma onnistuu ilmiömäisesti, hän kirjoittaa mahdottomasta kokonaisen romaanin. Lauseet syöpyvät, kieppuvat, lamauttavat ja paikantavat jotain, mille ei ole ollut sanoja, ja yhtäkkiä henkilökohtainen onkin universaali kokemus. Kaikessa niljakkuudessaan.

Helmet-haaste 2022: 21. Kirja liittyy lapsuuteesi