MUISTIPOLIISI

YŌKO OGAWA : MUISTIPOLIISI

368s.

Tammi 2022

Alkuteos: 密やかな結晶 // 1994

Suomennos: Markus Juslin

Kun asiat katoavat, ihmiset heräävät outoon tyhjyyden tunteeseen. Kestää hetki, ennen kuin he huomaavat mitä on kadonnut, saati miten se tällä kertaa vaikuttaa heidän elämäänsä. Joskus kadonnut asia on soittorasia, toisinaan ruusut. Mutta kun asia on kadonnut, se on todella kadonnut. Ihmiset kerääntyvät tuomaan rovioille viimeisetkin tavaranrippeet, ja poltettuaan ne asiat katoavat mielistä, sydämistä ja koko maailmasta. Vaikka joku yrittäisi palauttaa mieleensä kadonneita asioita, ne eivät tule enää takaisin. Uudelleen löydettyinäkään ne eivät enää herää henkiin, tuo esiin muistoja. Ne ovat vain jotain, sillä sydämessä niiden tilalle on jäänyt vain onkalo.

Luin tämän kirjan jo pitkälti toista viikkoa sitten, ennen kuin Kreml aloitti sodan Euroopassa. Ennen kuin Euroopan historia kääntyi jälleen. Nyt en enää olisi pystynytkään, sillä tämä totalitarismin allegoria on ihan liian lähellä. Nyt kun kirjoitan siitä, tekee mieli ohittaa yhteiskunnallinen viitekehys kokonaan, keskittyä vain muistiin ja muistamiseen. Siihen, miten taiten tämä romaani kuvaa murtuvaa muistia, etenevää sairautta, jossa ensin kadotetaan ulkopuolisia asioita, lintuja ja kirjallisuutta, ja pikkuhiljaa edetään omaan mieleen. Muistipoliisin vainoamat muistavat tuntuvat tästä näkökulmasta tarkastellessa omaisilta, jotka hädissään yrittävät pitää muistiaan kadottavan läheisensä tässä päivässä, kiinni omissa muistoissaan siinä koskaan kuitenkaan täysin onnistumatta. Mutta Muistipoliisin yhteiskunnallinen sanoma on liian selvä kokonaan ohitettavaksi. Se on liian tässä kokonaan ohitettavaksi. 

x

Yōko Ogawan jo lähes 30 vuotta sitten alunperin kirjoittama Muistipoliisi on noussut maailmanmaineeseen vasta viime vuosina, ja se on pokannut jälkikäteen hurjan määrän kansainvälisten kirjallisuuspalkintojen ehdokkuuksia ja palkintoja. Nyt se on käännetty suomeksikin, ja tämä dystooppinen kuvaus saarelaisista, joiden maailmasta tavarat ja asiat katoavat yksitellen on kieltämättä yksi omaleimaisimmista romaaneista jonka hetkeen olen lukenut. Ogawan luomassa maailmassa eletään hiljaista elämää katoamisten keskellä, ja katoavien tavaroiden lisäksi maailmasta lähtee enemmän tai vähemmän vähin äänin joukko ihmisiä, eritoten niitä, joiden muistiin ylempi taho ei kykene vaikuttamaan. Muistamattomuutta vahtii muistipoliisi, joka tekee pistotarkastuksia, etsii muistavia, heitä, jotka ovat piiloutuneet turvataloihin tai maan alle. 

Muistipoliisin keskiössä on noin kolmekymmenvuotias kirjailija, joka elää rauhallista elämäänsä saarella. Hänen perheensä on poissa, isä kuollut ja äiti menehtynyt muistipoliisien käsissä. Elämässä on enää ennen lauttojen katoamista lautturina toiminut pappa sekä R, nuoren kirjailijan kustannustoimittaja. Maailma menee eteenpäin, kadonneisiin asioihin on totuttu, ja sydämet ovat onkaloita täynnä. Ympäriltä katoaa lintuja, kalentereita, ihmisiä. Mutta niin vain on, eikä asiaa kukaan oikein kyseenalaista. Ja jos kyseenalaistaa, on vaara suurempi kuin muistinmenetys. Saarelaiset ovat joko muistiaan kadottavan läheisen muistavia omaisia tai järjettömän sotapropagandan keskellä eläviä tavallisia kansalaisia, joilla on aivan äärettömän vähän mahdollisuuksia yksin vaikuttaa hallitsijansa mielipuolisiin hankkeisiin.

Muistipoliisi on hyvin verkkaan etenevä, hiljaisen mutta sitäkin voimakaampi dystopia, klaustrofobinen kuvaus niin muistista ja muistojen katoamisesta kuin allegoria totalitarismista ja yhteiskunnan käsitysten muokkaamisesta. Muistipoliisin valta on ottanut hallintaansa ihmisten mielet täysin brutaalilla tavalla kadottaen sitä ympäröivät asiat pala palalta. Ogawan teksti etenee viipyilevän etäisesti, ja se on yhtaikaa jotenkin hurjan perijapanilainen että kaikenlaisesta ajasta ja paikasta irrallinen. Sen tunnelma on täysin omanlaisensa: hiipivän hidas, toteava, katoava. Tarina kulkee kahdessa tasossa, varsinaisena kertomuksena sekä nuoren kirjailijan omana romaanina. Katoamisten vastaparina toimii R, kustannustoimittaja, jonka dna:ssa on jotain, mikä estää muistin manipuloimisen. R ja kirjailija elävät rinnakkain, papan avulla pienessä talossa, sattumuksesta toiseen. Mutta miten kaksi niin eri tavoin kokevaa voivat koskaan ymmärtää toisiaan? Miten muistojansa kadottava voi ymmärtää, miltä täysi sydän joskus tuntui ja toisaalta miten kadottamiset voi ymmärtää kun välillä kadonneet asiat ovat niin kovin käsin kosketeltavia. Miltä propagandaan uskova voisi kuvitella maailman sen ulkopuolelta edes näyttävän, kun valtio vie kaikkein tärkeimmän, eli kyvyn kuvitella parempaa?

Tätä tarinaa voi lukea sekä allegoriana sodan, sotapropagandan sekä totalitaarisen hirmuhallitsijan traagisuuksista kuin muistamattomuuden traumaattisuudestakin. Muistoja ja ajatuksia hallitaan ulkoa, mistä vertauskuvallisuus totalitaristisiin valtioihin ja toisaalta ne katoavat myös sisältä, sairauksien, traumojen, elämän myötä. Ne hajoavat palasiksi, pirstaloituvat, jättävät jälkeensä vain tyhjyyttä. Ja kun viimeisetkin rippeet lopulta katoavat, katoaa ihminenkin. Sillä onko meitä lopulta edes olemassa ilman muistojamme? Onko meitä edes olemassa ilman uskoa utopioihin, joissa kaikki ovat enemmän tai vähemmän vapaita?

Helmet-haaste 2022: 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa