AIVAN KYYRYSSÄ

HEIDI BACKSTRÖM & LAURA HAKANEN : 

KYYRY – KIRJA KOTISEUTUVIERAUDESTA

141s.

Avain 2021

Kyyry on tunne, jossa ryhti putoaa, mieli muuttuu hieman harmaaksi, omanarvontunne lähtee livohkaan ja minäpystyvyyden tunne katoaa jonnekin maan uumeniin. Kyyry yllättää aina, sillä silloinkin kun ollaan onnistumisten äärellä, se kuiskaa sisäisellä äänellä, että huijasit kuitenkin. Tai muistuttaa että et sinä silti mitenkään erityinen ole. Ettei nyt vain ylpistytä. Olla olevinaan. Kyyry on tunne, jotain sisäistettyyn häpeään rinnastettavaa, ja se on niin äärimmäisen yksityinen, että sen kanssa on yksin. Silloinkin, kun kaikki ympärilläkin ovat kyyryssä.

Kyyry on taas kirja, jonka tuosta ylläolevasta tunteesta kotiseutuvierauteen yhdistettynä ovat kirjoittaneet kaksi pienistä yhteisöistä tullutta kirjailijaa, Heidi Backström sekä Laura Hakanen. He ovat olleet kyyryssä pitkään – ja kyllästyneet siihen. Niinpä kaksikko lähti tutkimaan kyyryä laajemmin, kasvumpäristön vaikutusta, pienten tehdaspaikkakuntien ja maalaiskylien ahtaan ilmapiirin seurauksia, seurauksia siitä, miltä tuntuu kasvaa kun ei mahdu ympäristön asettamiin kapeisiin normeihin, ei tyydytä kulttuurihimoaan viikonlopun mainoskanavien viihdeohjelmilla ja ABC:n ravintolaillallisilla. Ollaan olevinaan.

Olen kasvanut itsekin aina kyyryssä. Tuntenut, etten kuulu joukkoon, ollut yksinäinen ja ulkopuolinen ystävienkin keskellä. Olen aina tuntenut, että minun pitää pienentyä, jotta kelpaan, minun pitäisi aina olla hieman vähemmän. Hiljempaa, pienempi, vähemmän kärkäs, vähemmän periaatteellinen. Mukautuvampi, tyytyväisempi, eikä missään nimessä niin kriittinen. Niinpä halusin aina pois. Pois pieneltä tehdaspaikkakunnalta, pois kaupungista, jossa olen aina sen ja sen lapsi, lapsenlapsi, sisko tai ystävä. Se, jonka lukioikää määrittää se, millainen olin ala-asteella ja se, kenestä tykkäsin yläasteella. Tunteesta, jossa koko ikäluokkansa tunsi, jos ei suoraan rinnakkaisluokalta niin ainakin jonkun ystävänsä kautta.

Backströmin & Hakasen kirja sukeltaa kotiseutuvierauden kokemukseen varsin monipuolisen asiantuntijakattauksen, omien näkökulmien sekä kokemusasiantuntijahaastatteluiden avulla. Se avaa yksityistä ja salattua – ja juuri sitä kautta niin yhteistä kokemusta siitä, miltä tuntuu olla erilainen paikassa, joka peräänkuuluttaa nimenomaan vaatimatonta samanlaisuutta. Kun oma yhteistö ei tarjoa minkäänlaista esikuvaa erilaisuudesta, kun tavallisuus on suurin valttikortti. Kaikille elämä automarketin kassavastaavana ei kuitenkaan riitä, kaikille auto, omakotitalo ja avioliitto ei ole niitä omia asioita. Joskus sen tietää jo kasvaessa, joskus vasta kun on kokeillut sitä kaikkea, eikä silti ole jostain kumman syystä tyytyväinen.

Lähdin itse kotipaikkakunnaltani heti lukion jälkeen, pakkasin tavarani ja muutin Osloon au pairiksi. Norjalaisvuoden jälkeen suuntasin kohti unelmieni kaupunkia Helsinkiä, sitä samaa, johon olin päättänyt jo kutosluokan luokkaretkellä muuttavani. Helsinki olisi iso, se olisi paikka, jossa saisi luoda itsensä uudelleen. Saisin olla kuka tahansa, saisin olla vapaa aiemmista odotuksista. Saisin aloittaa alusta, saisin olla minä.

Kyyryn tarinoita yhdistää se sisäistetty häpeä, joka tiukkoja normeja ja odotuksia vaalivat yhteisöt lähes jokaiseen aiheuttavat. Ne kasvattavat häpeän lisäksi syyllistämällä, pienentämällä, vaientamalla, antamalla ymmärtää että poikkeavuus on vika eikä voimavara. Kyyryn haastateltavat ovat eri ikäisiä, eri puolilta Suomea, ja silti kokemus on yhteinen. Suomessa odotus kotiseuturakkaudesta on kuitenkin suuri, joten erilaisuuden lisäksi vielä halu myös pysyä poissa tuntuu joltain, jota kuuluu hävetä, jota ei ainakaan saa sanoa ääneen. Poispääsy voi olla vapautus, mutta toisaalta kyyry seuraa herkästi myös mukana, pahimmillaan koko loppuelämän.

Ja sain minäkin lopulta, olla minä. Se tosin vaati kymmenen vieraalta ja juurettomalta tuntunutta vuotta Helsingissä. Se vaati kahta paluuvuotta pienemmälle paikkakunnalle opiskelemaan. Ja se vaati paluuta Helsinkiin, uudestaan, uutena alkuna, yli 3-kymppisenä. Monille kyyryyn vetää kotiseutu, minulle se tuntui koko Suomelta. Tätä kirjaa lukiessanikin huomasin, että ihan samaa tunnetta kotiseutuvieraudesta en jaa (olenhan savolainen, eli yksi vahvimpiin heimoidentiteetteihin kuuluva?), mutta jos laajensinkin ilmiön kuulumattomuuden tunteesta ylipäätään suomalaisuuteen, tiesin tasan mistä puhutaan. Sillä lopulta on ihan sama, missä, millaisessa, minkä kokoisessa ja laajuisessa yhteisössä elää, jos siinä ei tule hyväksytyksi. Sitä käy kaikkialla, kaikille, ja se on kaiken normaalina pidetyn, normalisoidun, pimeä ja haitallinen puoli. Se eristää ja saa meidät pysymään kyyryssä, kaukana täydestä potentiaalista. Se on jotain ylisukupolvista, jotain perisuomalaista, kyseenalaistamatonta.

Mutta tarvitsisiko sen olla? Erilaisuus sisäistyy yksilön häpeäksi, mutta muutos on yhteisöissä. Tunnistamalla sen haitalliset toimintatavat niitä voidaan muuttaa. Sukupolvi kerrallaan. Olemalla olevinaan.

Helmet-haaste 2021: 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa