AAVISTUKSIA

ZADIE SMITH : AAVISTUKSIA

 - KUUSI ESSEETÄ ERITYISAJASTA

80s.

WSOY 2021

Alkuteos: Intimations 2020

Suomennos: Irmeli Ruuska

Olen tulossa terapiakäynniltä selvittelemästä päätäni ja kummaa ahdistuneisuuttani, astun ulos yli sata vuotta vanhasta kivitalosta Kaartinkaupungin tyhjille kaduille ja koko kantakaupunki näyttää aivan erilaiselta kuin ennen. Muistikuvissani keskusta on harmaa, sellainen maaliskuisen väritön, missään ei ollut yhtä ainoaa ihmistä. En tiedä onko se todellisuudessa mahdollista, onko keskustassa voinut todella olla keskellä arkipäivää, kolmen aikaan iltapäivällä noin autiota. En tiedä onko tyhjiö todellinen vai mielikuvitukseni tuotetta, muistiväärentymä, mutta yhtäkkiä olen totaalisen yksin aivan erilaisessa todellisuudessa kuin koskaan ennen. Oman pään hiertymät tuntuvat jopa epäoleellisilta, taka-alalle unohtuneilta. Jossain välähtää tummanharmaan auton vilkkuvalot automaattilukituksen merkiksi. Ikkunakaihtimet menevät kiinni. Tien reunassa on tietyömaa-aita, se vilkkuu ei-kenellekään. Hallitus on ilmoittanut, että koulut ja varhaiskasvatus yksiköt siirtyvät etäopetukseen. Maailma menee kiinni.

Potkin itseäni varastolta näyttävässä toimistohuoneessa satulatuolilla huoneen reunasta toiseen. Olen lukenut juuri internetin läpi. Seurannut traumakoulutusta. Aloittanut adhd-lapsen kohtaamisesta kertovan diasarjan kirjoittamisen. Työkaverit siivoavat leluhyllyjä. Voisin olla mukana, pyyhkiä ylähyllyjä työpaikkani pisimpänä. Tuntuu niin turhalta, miksen saa olla kotona. Toisille pölyt ovat tie tomeruuteen, suorittamiseen, hyödyksi olemiseen. Minulle se näyttää vaaralta. Riskeeraan joka päivä terveyteni julkisissa paikoissa, jotta voin pyyhkiä pölyjä ylähyllyltä. Työkaveritkin tuntuvat vaarallisilta. Keittöapulaisemme sanoo, että virusta on myös ilmassa, jota hengitämme. Tuntuu liioittelulta. Haluan kotiin. Olen kriittisen alan työntekijä, näemmä, erityisopettaja, jonka varhaiskasvatusyksikön kaikki lapset ovat kodeissaan eristyksissä.

Olen kuunnellut viikon sisään koko Yuval Noah Hararin tuotannon äänikirjoina. Tietokirjallisuus laittaa jotain mittakaavaan, sijoittaa minut takaisin osaksi luontoa, osaksi maailmaa, historiaa, jotain konkreettista ja järjesteltävää. Siirryn tähtitieteeseen, ja rakastun niin sanottuihin koviin tieteisiin. Vetovoima on. Mustia aukkoja on. Singulariteetti on, aikapoimut ovat, madonreikiä, no ainakin voisi olla. En ymmärrä, mutta joku ymmärtää ja asiat ovat absoluuttisia. Varmoja maailmassa, jossa mikään muu ei ole sitä viikkoihin nähnytkään. Makaan sängyssä ja ajattelen vihlovaa hengitystäni. Ystäväni on juuri käynyt vilkuttamassa minulle ikkunan alla, ja se on kaikessa lohduttavuudessaan sydäntäsärkevää. Sydämen sijaan eniten särkee kuitenkin juuri keuhkoja. En ole koskaan ollut näin yksin.

Metrossa tulee vastaan henkilö, joka on pukeutunut sota-aikaiseen kaasunaamariin. Jokin sisälläni hajoaa, ja saa minut jälleen uskomaan, että tällä kertaa hajoaminen on lopullista. Tämä on liikaa. Miltä me lopulta suojaudumme kun me suojaudumme covid-19-tautia aiheuttavalta pieneltä koronavirukselta? Sairaudelta? Luonnolta? Toisiltamme? Todellisuudelta? Laumoilta?

Kun minun maailmani on tyhjentynyt Helsingissä, tyhjenee Zadie Smithin maailma New Yorkissa, Manhattanilla. Kun maailmassa on enää pelkkää aikaa, alkaa hän tehdä sitä, mitä kirjailijat yleensä ajankulukseen tekevät; kirjoittavat. Syntyy upea, pieni esseekokoelma Aavistuksia - kuusi esseetä poikkeusajasta. Puolitoista vuotta myöhemmin se saadaan viimein suomeksi Irmeli Ruuskan kääntämänä. Tästä kuukauden päästä minä luen kyseisen kirjan, yhdessä päivässä, kahdella istumalla, ja yhtäkkiä olen takaisin keväässä 2020, siinä maailman kummallisimmassa, jonka jälkimainingit paiskovat koko pallomme rantoja edelleen. Virus on tasa-arvoinen, sanotaan. Se ei katso kehen se tarttuu, sanotaan. Olemme yhdessä tämän tilanteen edessä, sanotaan. Ja silti kuolleista suurin osa on mustia. Maahanmuuttajia. Köyhiä. Kouluttamattomia. Yhteiskunnasta syrjään työnnettyjä. Kaukana rikkaista maista. Kaukana Manhattanista. Kaukana Kaartinkaupungista.

Tuntuu, että kevään 2020 jälkeen on tapahtunut niin paljon ja yhtaikaa ei mitään. Ajasta tulee abstrakti kun kaikki kiintopisteet katoavat, omasta kärsimyksestä absoluutio, jotain purkamatonta. Smith rinnastaa kärsimyksen upeasti etuoikeuksiin, ja muistuttaa oleellisesti että siinä missä jälkimmäinen on aina suhteellista, kärsimys ei sitä koskaan ole. Se ei välitä, onko jollain toisella huonommin. 

Smith on kirjoittanut kuusi äärimmäisen taitavaa, lempeää ja älykästä esseetä ajassa (ja ajasta), joka ei tunnu hahmottuvan mitenkään. Aavistuksia on niin tarkkanäköinen ajankuvaus, etten meinaa uskoa, että se on kirjoitettu keskellä kaikkea, ei vasta myöhempänä analyysina, jälkiviisaana. Smith kuvaa ympäristöään, tietämättömyyden aiheuttamia tunteita, todellisuutta epätodellisessa maailmassa lähes kipeän tarkasti. Ja juuri kun ajattelee löytäneensä Smithin tekstin punaisen langan, hän kääntää suuntaa. Hän pyöräyttää asian ympäri ja tekee siitä poliittisen, kriittisen ja tarkkanäköisen. Paljastaa. Kutoo sellaisia lankoja yhteen, joiden olemassa olon teksteissä huomaa vasta niiden loputtua.

Aavistuksia on taitava ja henkilökohtaisesti hyvin tärkeäksi noussut tekstikokoelma, jonka pariin kannattaa palata oli päällä poikkeusaikaa tai ei. Smithin intiimit ja henkilökohtaiset tekstit antavat sanoja sanoittamattomalle, järjestelevät käsittämätöntä. Ja ennen kaikkea muistuttaa sen, mitä itsekin muistan ajatelleeni jossain sivulauseessa jo vuosi sitten keväällä: virus ei tuo yhteiskuntaamme mitään uutta. Se vain sekoittaa pakkaa niin totaalisen järisyttävällä tavalla, että kaikki se rakenteisiin piilotettu kyönä muuttuu hetkellisesti kaikkien nähtäväksi. Ne, ketkä koronaan kuolevat tilastollisesti todennäköisimmin, olisivat kuolleet herkemmin tilastojen mukaan muutenkin. Ne, ketkä saavat rokotuksen kolmansia annoksia kun on maita, joissa ensimmäisiäkään ei päästä jakamaan, ei ole sattuman sanelemaa. Se, toimimmeko tuon näkyvillä olevan valtavan rakenteellisen epätasa-arvon edessä, on sitten eri tarina. Kollektiiviseen tapojen parantamiseen uskominen on kieltämättä lohduttavaa. Mutta miten realistista se on? En tiedä.