VAHVA JA VOIMAKAS BECHI

KOKO HUBARA : BECHI

208s.

Otava 2021

kuunneltu äänikirjana, lukijana Susani Mahadura

Bechi on huuto, kova karjunta. Bechi on tarina, kolmesta naisesta, kolmelta eri aikakaudelta ja silti tästä hetkestä. Bechi on äitiyttä, sotkuisuutta, raivoa, tukahtumista, tukehtumista. Bechi on naiseus Jemenissä, Israelissa ja Suomessa. Ennen ja nyt, kaiken yli ja kaiken ympärillä. Bechi on äidinrakkautta, jonka vastaanottaminen on vaikeinta maailmassa.

"Shosana heräsi kun auton moottori sammui. Hän tukehtui hereille, oli yltä päätä jäätävässä hiessä, kakoi limaitkua kurkustaan, huusi äitiä. Äiti! Äitini! Se oli viimeinen kerta kun hän kutsui äitiään äidiksi. Siitä hetkestä lähtien hän alkoi kutsua tätä etunimellä, Rivkaksi. Hereillä ollessa Shosanalla ei ollut äitiä. Liekö koskaan ollutkaan."

Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on ollut minulle tämän vuoden yksi suurimpia kirjallisia kuriositeetteja, paitsi siksi, että Hubaran esseet ovat aina olleet jotain, joiden lukemisesta olen nauttinut, myös siksi, että kirjamaailma on tuntunut varsin varauksetta ottaneen omakseen myös tämän Hubaran ensimmäisen kaunokirjallisen teoksen. Jonottelin romaania itse pitkän tovin kirjastosta, enkä lopulta sitä laina-ajan puitteissa edes sitten ehtinytkään lukea, mutta nappasin sen ensivilkaisun jälkeen varsin pian äänikirjapalvelussa kuunteluun, työmatkojen iloksi. Ja sellaiseen(kin) se toimi erinomaisesti, Susani Mahadura on kun ehdottoman oikea, jopa täydellisyyttä hipova, lukija tälle kirjalle. Näiden naisten tarinoille.

Bechi on tarina nuoresta, noin kolmekymppisestä helsinkiläisnaisesta, joka istahtaa kahvilaan äitinsä kanssa ja saa kaiken keskelle henkäistyä asiansa: mäolenraskaana. Bechi on yhdenpäivänromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät menneisyyden kanssa, ja Bechi on sukupolviromaani, jossa tapahtumat ja tapaamiset limittyvät universaalien ja silti kovin poliittistenkin näkökulmien kanssa. Bechi itse, tarinan yksi keskeisimmistä naisista, erottuu kirjassa puhekielisillä osuuksilla, hänen äitinsä, suurromaanin suomeksi kirjoittanut Shosana taas lyyrisimmillä katkelmilla. Kaiken yhdistää äitiys, naiseus, äidinrakkaus ja kokemus sen puutteesta, se kipeä kokemus vääränlaisuudesta tai väärin kohdelluksi tulemisen tunteesta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaan on äärimmäisen universaalia. Koskaan lastaan ei kai voi rakastaa täysin oikein, sillä omaa elämääkin samalla haparoiden elävänä äiti on niin paljon yhtaikaa, ettei yhdestä koskaan riitä kaikkialle. Perhesuhteisiin mahtuu aina vain yksi suuri henkilö kerrallaan, ja harvoin kenenkään kokemus on, että se suurin on minä itse, ainakaan tarpeeksi usein. Ja kun sen suuruuden varjossa joutuu elämään, tuntuu kaikki vinolta, jopa se suuri ja lempeä rakkaus, se pakahduttava (ja tukahduttava), jota toinen osapuoli pyyteettömästi antaa sille, jota itse pitää suurimpana kaikista.

Hubara kuljettaa tarinaansa nokkelasti, kepeään ja varmaan tyyliin, ja tuntuu kuin hänen romaaninsa maailmassa olisi jollain tapaa elänyt aina. Hubaran kieli, kielen rekistereillä leikittely, tyyli ja tapa rakentaa kokonaisuuksia on syvä ja hurjan taitava, ja Bechi vie mukanaan ensimmäisestä luvusta saakka. Ja silti, vaikka romaania lukiessa luulee tietävänsä, mitä on saamassa, loppua kohden matto viedään alta, maailma ja tarina kasvaa, kääntää, paljastaa ja yllättää, ja Hubara tekee sen niin hienosti, että tuntuu kuin käsissä olisi yksi taitavampia kaunokirjallisia romaaneja, joita Suomessa on tänä vuonna julkaistu. Ja niin varmasti onkin. Hubaran tapa käsitellä vaikeuta aiheita – äidinrakkautta niin henkilökohtaisena kuin akateemisenakin feministisenä kysymyksenä, suostumusta, seksiä, suhteita ja seksuaalista väkivaltaa – on pakotonta ja voimakasta, ja etenkin kirjan viimeisellä kolmanneksella lähes jokainen Mahaduran ääneen lukema lause tekee mieli tallentaa, alleviivata, ottaa omaksi. Äidit ja tyttäret, huoltaja ja lapsi, on ehkäpä yksi varsin laajasti lähes loppuunkin koluttu kirjallisuuden aihe, ja silti Hubara löytää siihen uutta, ravistelevaa ja vavisuttavaa. Lukija tietää niin paljon enemmän kuin Bechi, Shosana tai Rivka, he, jotka aina puhuvat toisistaan sivuun, puhuvat toisiaan tulkiten, ei tutkien. Ja se jos mikä tulee ikuisesti ihmisten väliin; tulkintojen kautta luodut suhteet. Se, onko tulkinnoista sitten koskaan mahdollisuus täysin päästää irti, on toki eri kysymys. Vaikka vastaus voisi olla miten lähellä, jää se kaikkein läheisimmissä ihmissuhteissa yleensä kauas. Lähes saavuttamattomiin.

x

Mutta niin. Jos luet tänä vuonna edes yhden kotimaisen kirjan, lue tämä. Voisin kirjoittaa tästä vielä vaikka miten kauan, ja silti toisaalta vain tuo edellinen lausekin riittäisi.

"Onko helpompaa ratkaisua olemassa kuin syyttää omia vanhempiaan kaikista virheistä, jotka on itse tehnyt."

Helmet-haaste 2021: 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa