TÄMÄN NAISEN ELÄMÄ

HELMI KEKKONEN : TÄMÄN NAISEN ELÄMÄ

211s.

Siltala 2021

Saatu arvostelukappaleena

Miltä tuntuu elää, kun koko olemassaoloa kannattelee syyllisyys tehdyistä valinnoista? Miten elämä rakentuu, kun kaikki olisi voinut olla toisin, jos juuri sinä yhtenä päivänä olisi ollutkin siellä, mistä tapahtumat lähtivät vyörymään, paikoillaan, ajattelematta jälleen kerran itseään? Ja voiko niin edes ajatella? Onko omalla valinnalla oikeasti perhosvaikutus, kenen syyllisyyttä me lopulta edes kannamme?

Jotakuinkin näistä asetelmista lähtee liikkeelle Helmi Kekkosen tuore romaani, Tämän naisen elämä. Kekkosen uutuus on surullisen kaunis tutkielma surusta ja lapsuudesta, joka antaa kovin vinot lähtökohdat, syyllisyydestä, joka ohjaa koko tapaa hahmottaa omaa itseään. Tämän naisen elämä on kokonainen ja eheä tarina Helenasta, hauraasta ja etäisestä, maailmaa sivusta ja välillä kaapin sisältäkin tarkkailevasta. Tarina aukeaa pikkuhiljaa, kasvaa päähenkilönsä mukana, alun välähdykset tiivistyvät loppua kohden intensiiviseksi hetkeksi, kun paon on vain tavalla tai toisella loputtava.

"Osallistuin opintojen ohella muutamiin taideprojekteihin ja olin mukana järjestämässä erilaisia tapahtumia, toisinaan innostuin ja nautinkin, mutta nyt ymmärrän sen täysin selvästi: minusta ei koskaan tulisi tuollaista, noin luovaa ja avointa. Olen liian kulmikas, liian terävä. Osaan sopeutua, en muotoutua. Minussa ei ole mitään sellaista mistä voisi tulla jotain suurempaa. Oikeastaan minulla ei ole aavistustakaan siitä mitä haluan elämälläni tehdä, mutta olen pitänyt tiedon itselläni, vältellyt koko asiaa. Niin kuin olen aina tehnyt, kaiken suhteen. Ajatellut, että niin kauan kun mikään ei ole varmaa on kaikki mahdollista. En vain oikein usko siihen enää. Kaikkien mahdollisuuksien pitäminen avoinna ei lopulta tarkoita yhtään mitään."

Tämän naisen elämä on kekkosmaisesti äärimmäisen kaunis, herkkä ja kipeä, se tarkkailee tavallaan etäältä mutta tuo hahmonsa silti hyvin lähelle. Kirja kulkee kahdessa eri aikatasossa, ja etenkin takaumissa on sellaista voimaa ja kirkkautta, että en hetkeen muista tällaista lukeneeni. Kekkonen kirjoittaa terävästi, monikerroksisesti, toisaalta aivan tavallisista naisen elämään ja kasvuun liittyvistä asioista, kivuista ja vähätellyksi tulemisesta, toisaalta taas suuresta ja pimeästä, joka vetää puoleensa juuri silloin kun hetken ehtii kuvitella kaiken olevan hyvin. Ja se kontrasti on hieno, virittynyt hiljalleen täyteen tehoonsa kirjan ja Helenan kasvun mukana, ja se osoittaa vahvasti, miten puhumattomuus muuttuu kivuksi, miten kipu kaiken lävistäväksi tavaksi hahmottaa maailmaa.

Kekkosen tekstissä paistaa läpi se herkkä ja tarkka psykologinen silmä, joka kirjailijalla on hahmoja kuvatessaan. Kipu on tummaa ja kaiken lävistävää, äidin hautajaisista liikkeelle lähtevä romaani on tarkka ja yhden naisen elämän kokoinen. Se rakentuu pienistä palasista, joista toiset liittyvät yhteen ja toiset eivät sitten millään, se ei ole lineaarista ja pakotettua, vaan tavallaan paloja sieltä täältä, sellaisesta elämästä, josta emme ole tottuneet lukemaan tarinoita. Se on suuri tarina juuri siinä tavallisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan, jonka äärelle harvoin tulee pysähdyttä ja siitä se juuri saa voimansa: siitä, että kaiken takana piilee aina jotain suurempaa, haavoittavaa ja terävääkin, niin onnessa kuin onnettomuudessa. Synkimpiä mielen liikkeitä Kekkonen kuvaa niin tarkasti, että meinaan tipahtaa niihin takaisin itsekin, ja sitten toisaalta aina on myös valoa. Valoa, joka pitää pinnalla, ainakin osan meistä.

Helmet-haaste 2021: 19. Kirjassa leikitään