LYHYT MAALLINEN LOISTOMME

 

OCEAN VUONG : LYHYT MAALLINEN LOISTOMME

367s.

S&S 2021

Alkuteos: On Earth We're Briefly Gorgeous / 2019

Suomennos: Tero Valkonen

Saatu arvostelukappaleena

Ocean Vuong on palkittu vietnamilais-yhdysvaltalainen runoilija ja esseisti, jonka kriitikoiden ylistämä esikoisromaani Lyhyt maallinen loistomme ilmestyi suomeksi tänä keväänä. Vuongin romaanissa poika nimeltä Pikkukoira kirjoittaa kirjettä lukutaidottomalle äidilleen, ja kulkee läpi yhden nuoren elämän, ensirakkauden, huumeiden ja perhesuhteiden selvittäessään kuka hän on ja millaista on kasvaa aikuiseksi rasistisessa yhteiskunnassa, Yhdysvalloissa, joka on vain yksi sukupolvi taaksepäin ollut sodan runteleman Vietnamin vihollisvaltio.

"Kaikki vapaus on suhteellista - sinähän sen tiedät liiankin hyvin - eikä se joskus ole vapautta ensinkään vaan pelkästään sitä, että häkki levenee ja etääntyy, etäisyys muuttaa kalterit abstrakteiksi muttei poista niitä, kuten vaikka silloin kun villieläimet "vapautetaan" luonnonsuojelualueille, joissa ne jäävät aiempaa suurempien rajojen sisään. Mutta minä otin sen etääntymisen silti vastaan. Joskus nimittäin riittää sekin, ettei kaltereita näe."

Lyhyt maallinen loistomme on runollinen, riipivän kaunis ja äärimmäisen runsas romaani, jota värittää omaleimainen kieli, heleä kerronta, leikittelevä teksti ja raakaakin raaemmat aiheet. Perheväkivalta, poissaoleva isä, homoseksuaalisuus, huumeet, köyhyys, sodan traumat ja mielenterveys kuulostaa juuri siltä klassiselta esikoisteoksen kaikkea kaikessa -paketilta, mutta tällainen kritiikki lyhytnäköisesti unohtaisi, että juuri niin nyky-yhteiskunnassa epätasa-arvo kulkee; vaikeudet kasaantuvat, vähemmistöstressi lisää mielenterveysvaikeuksia, väkivallan kohteeksi joutumista, mielenterveysvaikeudet taas köyhyyttä, eristäytyneisyyttä, syrjäytymistä. Vuongin kuvaama maailma on kaikessa raakuudessaan todellinen, ja vaikka kaunis, runoilijuutta henkivä kieli antaa sille vastapainoa, kaunis ja onnelliseksi tekevä tämä romaani ei ole. Eikä sitä sellaiseksi ole yritettykään paketoida. Elämä näyttäytyy juuri niin rankkana ja raakana kuin se ylisukupolvisten traumojen kanssa tekee, ja Yhdysvalloista, länsimaisesta unelmasta piirtyy eteen kuva, jolta valkoinen, tänne syntynyt, terve ja sotaa kokematon ei koskaan osaa edes kuvitella.

Vuong kirjoittaa kokonaisen elämänkaaren, ja kirjemuotoon uppoaa nopeasti. Sodan kauhut ja toisaalta Pikkukoiran teini-ajan työpaikka tupakkapelto piirtyvät eteen, ja tarinaan uppoaa jokaisella aistilla. Se on voimakas ja suuri, ja vaikka tekisi mieli sanoa, että se kulkee juuri sillä ohuen ohuella rajalla, jossa raakuudesta ja realistisuudesta tulee tarkoituksenhakuista, onnistuu se silti pysymään puolella, jossa se paljastaa, ei paljastele. Sitä mukaa kun kirjan hahmo kasvaa omaksi itsekseen, löytää äänensä voimakkaiden ja tilaavievien sukulaisten, äidin ja isoäidin varjosta, pienenee menneisyys, mutta kirjoittamallakaan mikään ei korjaannu. Ja miten jotain niin rikottua voikaan kokonaan korjata, kuulukokaan sitä? Sankaritarinat ja onnelliset loput ovat jossain muualla, Vuongin tekstissä paistaa suru ja tuska. Äärimmäisen kauniiseen kerrontaan paketoituna. Vuong ei pelkää olla poliittinen, ei paljastaa yhteiskunnan nurjapuolta. Tämä on se maailma jossa elämme, nämä kohtaloita, joita tuotamme. Tällaiselta on niin helppo sulkea silmänsä, vielä tarinamuodossakin. 

Helmet-haaste 2021: 48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta