YSTÄVYYDESTÄ JA SEN KATKEAMISESTA - KIRJEITÄ JAPANIIN

VAPPU KANNAS : KIRJEITÄ JAPANIIN

253s.

S&S 2021

Saatu arvostelukappaleena

Ystävyys on ihmissuhteista se, joka jostain syystä saa kaikkein vähiten tilaa populaarikulttuurissa - naisten välisestä ystävyydestä puhumattakaan. Ja jos tilaa on, tilan vie kateus, katkeruus, vanhentuneet "nainen on naiselle susi" -tarinat. Ei kokonaiset ystävyydet, sydämet ylittävä siskous, sielunkumppanuus, sellainen rakkaus, jota on vaikea edes sanallistaa. Ja jos nämä tarinat eivät saa tilaa, miten katkenneista ystävyyksistä voitaisiin edes osata puhua?

Vappu Kannaksen romaani Kirjeitä Japaniin on raikas tuulahdus ystävyyteen liittyvissä narratiiveissa. Kirjeitä Japaniin on kaunis ja melankolinen tarina ystävistä, lähinnä kahdesta, jossain vaiheessa kolmestakin, ja sitten taas katkeamista, ja se sukeltaa ystävyyden menettämisen kipeisiin syövereihin sellaisella intensiteetillä, jota yleensä ei ole varattu kuin romanttisiin suhteisiin. Lapsuudenystävä on muuttanut toiselle puolelle maailmaa, välit ovat katkenneet jo jokin aika sitten, ja Suomeen jäänyt ystävä kirjoittaa kirjeitä ystävälleen, paikantaakseen hetken kun kaikki meni väärin, ja toisaalta ymmärtääkseen mitä kaikkea on ystävyyden mukana menettänyt.

"Loogisesti ajateltuna: jos minä olen menettänyt nämä asiat, on hänenkin täytynyt menettää jotain.

Tulen siihen johtopäätökseen, että hän on menettänyt minut. En keks muuta,  vaikka päätelmä tuntuu itsekeskeiseltä. Ajattelen häntä paljon ja silti tuntuu, että ajattelen silloin vain itseäni. En häntä ollenkaan."

Kannaksen kieli on kaunista ja ilmavaa, mutta silti (vai siksi?) myös hieman etäistä. Tarina käpertyy itsensä sisään, ja vaikka olen menettänyt vastaavaa, en silti ihan pääse kaikkein syvimmälle tarinaan sisään. Rakenne ja tarina olisivat heleän kielen rinnalle kaivanneet hieman voimaa, toisaalta tiivistystä ja toisaalta taas lisää intensiteettiä. Tällaisenaan kirja vaikutti enemmän siltä, että se on ollut terapeuttisempi kirjoittajalle kuin lukijalle, se on jonkinlainen irtipäästö, kipeä ja katkera, sillä sellaisella tavalla, jonka jokainen ystävän menettänyt varmasti jollain tapaa ymmärtää. Ihan koko tarinaa se ei silti kanna, ja se on harmi, sillä toisto ei toimi tässä parhaalla mahdollisella tavalla tehokeinona, ei, kun se ei oikein johda mihinkään. Vaikka mihinpä elämä aina johtaisi, ei eletystä lineaarista saa. 

"(onko kaksoistähtien vetovoima niin vahva että ne tuhoavat toisensa?"

Tarina on kuitenkin surullisen kaunis, ja se vie matkalle myös omiin katkenneisiin, haalenneisiin ja jo taaksejääneisiin ystävyyssuhteisiin. Se muistuttaa oivallisesti, että suru ei ole varattu vain romanttisten suhteiden katkeamiin, vaan ihmissuhde voi olla yhtä tärkeä, paikoin tärkeämpikin myös platonisesti. On yhteiskunnallisesti hieman ongelmallista, miten tietyt tunteet, ihmissuhteiden parantaminen ja käsittely, on varattu vain yhdenlaisille suhteille; miten parisuhteesta, siitä yleensä vielä hyvin kapeasta ja normitetusta, kasvaa ainoa vaalimisen arvoinen ihmissuhde, eikä muut saa tilaa missään. Hierarkkia näkyy kaikkialla, kulttuurissa ja jokapäiväisessä elämässä. Ihmissuhteita tulee ja menee, mutta ystävyyden katkeamista joutuu suremaan yksin. Sen kanssa jää ilman selitystä, särkyy itsekseen, eikä siihen edes löydy lohduttavaa samastumispintaa, kun kaiken tilan vie romanttiset suhteet. Myös ystävyydeltä.

Helmet-haaste 2021: 7. Kirjassa on kaveriporukka