RAKKAUDESTA

JANI TOIVOLA : RAKKAUDESTA

208s.

Kosmos 2021

Saatu arvostelukappaleena

Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen on muutaman vuoden takaisena lukukokemuksena jäänyt mieleen vahvana, herkkyydellään rohkeana kirjana ja keskustelun avauksena, jonkinlaisena uutena aukeamana kohti pehmeämpää maskuliinisuutta, ihmisyyttä, tapaa kirjoittaa ja tuoda itsensä esiin kaikkine haavoineen. Tämän jälkeen en Toivolaa muuten ole lukenut, mutta kun kevään uutuus Rakkaudesta lähetettiin kustantamosta minulle arvostelukappaleena, pääsi se lukuvuoroon varsin pian. 

Toivolan Rakkaudesta on omaelämäkerrallinen teos, muistelma joka alkaa ajasta kun Toivola kantaa pahvilaatikollista pimeintä palautetta kotiinsa Eduskuntatalolta. Se sukeltaa miehisyyden, maskuliinisuuden, kehollisuuden, mustuuden, rakkauden ja vanhemmuuden maailmoihin, tarjoaa pieniä kurkistuksia Toivolan elämään, ja toisaalta ensisijaisesti ajatuksiin: yleisinhimilliseen ja silti niin herkkään ja henkilökohtaiseen. Se on pieni kirja, jolla on suuri vaikutus, se koostuu pirstaleista, jotka yhteen liimattuna tulee kokonainen elämä. Tai ainakin kaistale siitä.

Toivola kirjoittaa suoraan ja kirkkaasti, paljastaen ja jollain kauniilla tapaa pelkäämättä. Ei sellaisella häpeilemättömällä ja hyökkäävällä "tässä olen, ottakaa minut!" -tyylillä, vaan pelon ja häpeän tiedostaen, ja silti juuri niitä kohti kulkien. Se on raikasta, avointa ja jollain sellaisella tapaa rehellistä, että se korjaa muutaman vinon asian itsessäänkin. Jättää sisälle itämään siemenen, että näinkin tämän voi kokea. Erilaisuutensa, häpeänsä, ulkopuolisuutensa. Se on universaalia, ja silti niin Toivolan omaa, silti jotain sellaista, joka siirtyy myös oman kokemuksen ulkopuolelle, tummaan ihoon, homouteen, vanhemmuuteen, joka nähdään vain noiden roolien kautta. Ja se vaatii lukijalta reflektointia; miltä tuntuu lukea sellaisesta ulkopuolisuudesta, sellaisista katseista, joita ei itse joudu kohtaamaan? Miten ymmärtää jotain, josta itse ei olisi edes tietoinen ilman viime vuosina noussutta yhteiskunnallista keskustelua? Miten väistää omien kokemusten kanssa, että toisten ajatuksille jää aidosti tilaa?

Toivolan kirja on kaunis, herkkä, eloisa ja kirkas. Toivola kirjoittaa itseään peittelemättä, valiten kuitenkin itse minkä osan itsestään lukijoilleen näyttää. Vetäen rajat, tuoden esiin sen, minkä itse haluaa. Ei paljastele paljastelun ilosta, ei hurjastele hurjastelun. Herkkyys, omaäänisyys ja ilo kaiken häpeän keskellä kun on suurinta, millä pelon ja sortavan vinouden voi tavallaan yksilönä murtaa. Siitä Toivola itsekin kirjoittaa. Että rohkeinta on olla iloinen tilanteessa, jossa ihmistä yritetään pienentää. Olla iloinen ja kirjoittaa itse oma tarinansa, suurista tarinoista erillisenä. 

"Mikään millä yritän vuorata kehoani, ei vie häpeää pois. Päinvastoin. Kaikki millä yritän kipua väistellä juurruttaa minut entistä syvemmälle häpeään. Mitä selkeämmin uskallan katson kipua silmiin, olla ja antaa sen riepotella, sitä vapaammaksi olen alkanut kasvaa. Sitä kirkkaampana näen myös ne kohdat, joissa minulla on mahdollisuus valita ja katkaista sukupolvelta toiselle periytyviä ketjuja."

Helmet-haaste 2021: 18. Kirja kertoo sateenkaariperheestä