TUNTEMANI MAAILMA

PAULIINA VANHATALO : TUNTEMANI MAAILMA

160s.

S&S 2021

Saatu arvostelukappaleena

Minulla on kahdenlaisia lempikirjoja: niitä, joiden kautta opin niin valtavasti uutta itselleni vieraista, uusista tai muuten vain huomiotta jääneistä asioista ihan joko kirjan tematiikan tai vaikkapa yksinkertaisesti kerrontatyylin kautta. Ja sitten on ne, jotka puhuttelevat jotain omaa sisintäni niin syvältä, etten oikeastaan edes osaa laittaa lukemaani luettuani palasiksi. En tiedä onko se puhuttelu jotain oppimista, ymmärtämistä, aukeamista, ehkä kaikkea niitä. Mutta ennen kaikkea se on jonkin sellaisen sanojen saamista, joka on ollut tähän asti olemassa vain ilman käsitteitä. Jonkin sellaisen sanoittamista, jolle en tiennyt sanoja olevankaan. Ja kuten ehkä arvata jo saattaa, tämä Pauliina Vanhatalon Tuntemani maailma on jollain tapaa juurikin tätä jälkimmäistä. Määrittelemätöntä rakkautta, jota ei edes halua pilkkoa palasiksi. Saati ymmärtää.

Tuntemani maailma on Vanhatalon omaelämäkerrallisen trilogian kolmas osa, ja silti itseasiassa ensimmäinen, jonka minä häneltä luen. Se on kirja ahdistuneisuudesta, omista rajoista ja niiden puutteesta, empatiasta, joka on niin suurta, että se hyökyaallon lailla vie tuntijan mennessään. Vastalauseeksi kaiken tuntemiselle (been there done that) kirjailija kiinnostuu psykopaateista ja sosiopaateista, heistä jotka eivät tunne yhtään mitään (been there done that... Oma kiinnostuksen kohteeni tosin on aggressiossa, mutta samaa settiä lopulta). 

Vanhatalon huomiot ja terävät havainnot kääntyvät teksteissä ihanasti yhteen, ne lähtevät liikkeelle jostain mutta päätyvät joko ihan muualle, minne odotit tai juuri luoksesi, eikä niistä ihan koskaan tiedä kumpaan suuntaan ne lähtevät. Vanhatalo tarjoilee jotenkin ihanasti yhtaikaa sekä yllätyksiä että tuttuutta, arkipäiväistä ja yleismaailmallista. Luin kirjaa varsin säästeliäästi, yhden tekstinpätkän siellä ja toisen täällä, ja jo siitä tunnistan, että se on itselle rakas ja tärkeä: keskiverrot voi lukea yhdellä istumalta, mutta omimmille haluan antaa aikaa ja tilaa hengittää ja kasvaa. 

Ja sitä Vanhatalon teksti jollain erityisen kauniilla tavalla juuri teki, hengitti. Se on ehkä juuri sitä ääriviivojen ja rajojen etsintää, joka jollain tapaa on todella tyypillistä tässä ajassa, tässä kirjallisuusgenressä, mutta se on sitä jälleen niin lempeästi ja kirkkaasti, että tässä ajassa elävä, hieman samanhenkisellä päällä ja ajatuskeloilla varustettu, täysin vielä rajojaan etsivä lukija sekä samastuu että oppii uutta. Näkee toisella tapaa, muistaa että näinkin voi olla, tämä ei ole vain minun erilaisuuttani, ei ulkopuolisuuttani. Tämä on yksi tapa hahmottaa maailmaa, ja Vanhatalo tuo sen esiin ihanan kauniisti.

Ja joo, aina on se kritiikin kritiikki, että samastuttavuuden ei pidä olla hyvän taiteen peruspilari, ja että nykyaika on pilalla kun se vähän on. Vanhataloa itseäänkin lainaten, "en ole tästä eri mieltä", taiteen ja kirjallisuuden "tehtävä" on varmasti muuallakin kuin tarjota perus keskiluokkaiselle ihmiselle lohtua, ja siksi on vähän vaarallista aina odottaa, että kaikkeen lukemaansa pitää pystyä samastumaan, ei pidä ja se samastumattomuus on itseasiassa aika tärkeäkin lähtökohta aika monelle uudelle kokemukselle. Mutt nyt  Tuntemani maailman kohdalla huudan vaan vastaan, että antakaa minun tuntea ja samastua, tämä on minulle nyt tosi tärkeää. Nämä on nyt minun rajani ja minä en jaksa mitään ulkopuolista määrittelyä taas tässäkin asiassa. Enkä nyt edes oikeastaan miettiä, onko se ulkopuolista laisinkaan vai ihan vain oma ääneni, joka jossain toisessa kohdassa sanoo toista, ihan sama. Nyt minä haluan vain kritiikittä rakastaa. 

"On täysin mahdollista viettää koko elämänsä jotakin asiaa tutkien käsittämättä sitä lainkaan."

Helmet-haaste 2021: 15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi