TIE, TOTUUS JA KUOLEMA

SILVIA HOSSEINI : TIE, TOTUUS JA KUOLEMA

238s.

Gummerus 2021

Pyydetty arvostelukappaleena

Rakastin Silvia Hosseinin esikoisesseekokoelmaa Pölyn ylistystä aivan kritiikittä reilu kaksi vuotta sitten. Oma postaukseni on ollutkin aika mykistynyt ylistys, ja muistan sen edelleen; tunnelman esseiden lukemisen jälkeen, että tällaistakin voi olla, suomeksi, suomesta. Miten ihanaa. Ostin Pölyt omaksenikin, mutta sinne ne ovat jääneet, pölyttymään hyllyyn muiden lempikirjojen joukkoon, enkä sen koommin niihin ole palannut. Hosseinin teksteihin kylläkin, Imagessa, muutamassa esseeantologiassa ja ehkä jossain muuallakin internetissä tässä välissä, en ole ihan varma. Ja vielä enemmän muiden arvioihin Hosseinin kirjoituksista, tai jopa kirja-arvioista: ajatukseen siitä, että Silvia Hosseinin kirjoittajaääni olisi snobbaileva, ylimielinen ja elitistinen, joskus jopa ilkeäkin. Hänen teksteissään on kieltämättä sellaista kipakkaa piikikkyyttä, kyllä, jota on tärkeä tarkastella kriittisestikin. Mutta minulle Hosseinin äänessä on jotain lempeän tuttua ja tärkeää, sellaista vähän anttiholmamaista nasevuutta. Ilman tosin sitä Holman nurinkurista ihmisvihasta kumpuavaa ymmärrystä ja lempeyttä, mutta kyllä maailmaan mahtuu ihan vain tarkkuutta ja puhdasta kritiikkiäkin, ilman että sitä luetaan aina iänikuiset snobi- ja elitistikortit edellä. Kyllä, alaspäin lyöminen ja toisen tyhmyyden esiinnostaminen on ongelmallisia tehokeinoja (heh, Hosseini itse kirjoittaa, miten "sietämätön sana [ongelmallisuus on]: 'ongelmallisuuden avulla voi siirrellä mihin tahansa pulmaan liittyvää syyllisyydentunnetta ihmiseltä toiselle itse asiaan puuttumatta."), mutta niin on sekin, että yksi olemassa oleva yhteiskunnallinen normi yksinkertaisesti vain korvataan uudella, sen sijaan että sitä pyrittäisiin aidosti laajentamaan. Tällaisella disclaimerien ja somekohujen aikakaudella kun tuntuu aidosti raikkaalta, että joku on mieltä asioista, ilman että pyytää sitä jatkuvasti jo valmiiksi anteeksi. Se, miten surullista se raikkaudentunne yleisen keskusteluilmapiirin näkökulmasta on, on sitten oma keskustelunsa.

Mutta niin. Nyt kun Hosseini on kirjoittanut kirjallisen lisää esseitään, aivan loogisestikin niiden kimppuun käyminen on kutkuttanut. Ensin tosin kaikesta muiden kritiikistä vähän hämmentyneenä, että muistinko tai luinko itse oman Pölyni vähän liiallisenkin ylistyksen kautta, mutta lopulta lukuvauhtiin päästyäni taas onneksi ihan omin silmin. Hosseini on toisen kokoelmansa kanssa onneksi ehtinyt jo laskeutua siltä maagiselta jalustalta, jonne hänet Pölyjen kohdalla nostin, ja se on tärkeää, sillä näin esseiden lukemiseen mahtuu paremmin myös omia ajatuksia. Ja sitä myötä oikeaa syventymistä, syventämistäkin.

x

Tie, totuus ja kuolema on nimensämukaisesti kolmeen osaan, tiehen, totuuteen ja kuolemaan jakautuva esseekokoelma, jossa sukelletaan niin kulttuurien kirjon, sukupuoliperformanssien, pääoman kuin räjähtävien perseidenkin maailmaan. Hämmennyin itse ehkä hieman siitä itsestäänselvien aiheiden määrästä, siis siitä että Hosseini kirjoittaa siitä, mistä kaikki (vasemmisto-)intellektuellit nyt tuntuvat kirjoittavan: haitallisesta identiteettipolitiikasta, luokkaeroista ja pääoman epätasa-arvoisesta jakautumisesta, woke-kulttuurin ongelmallisuudesta ja trumpistisen logiikan kehäpäätelmistä. En muista, että aiheet olisivat olleet jotenkin näin suoraan tapetilta poimittuja Pölyn ylistyksessä, tai sitten voi vain olla etten ollut itse ihan siellä samalla seinäpaperilla (vielä?) silloin. Niin tai näin, kiinnostavia, oivaltavia ja (meinasin kirjoittaa tärkeitä, mutta sitten muistin, että Hosseini itse kirjoittaa että vihaa kirjoja, jotka ovat tärkeitä) osuvia näkökulmia, mutta joko nykyään luen Hosseinin kanssa liian samaa kirjallisuutta ja keskustelua itse tai sitten nämä alkavat olla jo vain niin pureskeltuja aiheita, että niihin yksinkertaisesti on aika vaikea enää lisätä mitään uutta. En tiedä, miksi Hosseini silti niin haluaa tehdä, osissa teksteissä tulee vähän mieleen että osoittaakseen tietävyytensä, sen että on jo vähän pidemmällä tematiikassa kuin julkinen keskustelu, mutta niissä Hosseinin oma oivallinen kirjoittajaääni pääsee vähän hukkumaan omiin aiheisiinsa. Se tulee kyllä esiin edelleen, vahvimmin aina siellä, missä teemat eivät ole liian kaluttuja, esimerkiksi minuuden liikkuvuutta ihanasti palastelevassa Kuka minä olen? -esseessä.

Ja toki niistä muistakin, itselleni ehkä turhan tutuistakin huomaa, miten taitava kirjoittaja Hosseini on. Useatkin hänen tekstinsä kaipaavat huomattavasti syvempää lukemista kuin miltä ne pelkästään pinnalta katsoen näyttävät. Jos ottaa nyt vaikka esimerkiksi esseen Miesten tarinoita, jossa Hosseini kritisoi Saara Turusen Medusan huone -näytelmää liian helposta feminisistä, mieskirjailijoiden hylkäämistä lyhytnäköisyydestä sekä woke-kulttuuria feminismin yksinkertaistamisesta: kyseinen essee olisi ihastuttavan yksinkertaista lytätä elitismin ja "annas kun viisaampi näyttää" -ylimielisen ongelmallisuuden piikkiin. Mutta tavallaan: se olisi niin helppo luenta, että tuntuu kuin Hosseini jossain kirjan reunalla naureskelisi, että menipä tuo juuri siihen halpaan, mistä itse tässä yritän lukijaa varoittaa. Kyseinen essee on kieltämättä hieman provosoiva, mutta tuskin tarkoituksettomasti: Hosseini tuntuu näyttävän konkreettisesti, miten nykykulttuurin nopea reagointi, woke-kulttuurin uusi normikoodisto sekä reagointiin perustuva sosiaalinen media sokeuttaa hyvätkin tarkoitukset, eikä kukaan juuri enää anna asioille aikaa, vaan ihmiset juoksevat kohusta toiseen, osin hyötyäkseen siitä itse (vain someen paikantuva feminismi) tai saadakseen yksinkertaisesti vain purkaa reaktiviisen tarpeen olla ajan tasalla (some ylipäätään). Oi kyllä, tällä pintatasolla Hosseini on snobbaileva selittäjä, pienellä syventämisellä taas ehkä ennemminkin juuri se performatiivisuuden esiintuoja, jota hän kuljettaa esseessä mukana Jack Kerouacin tulkinnalla. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna kohteena ei ehkä siis olekaan niinkään miehen kirjoittama kirjallisuus kuin itse feminismi, ja se millainen performanssi siitä on tullut toisinaan pohjimmaisen sanomansa kustannuksellakin. 

Kokoelman ehdottomasti kiinnostavin ja ilahduttavin essee taas on päätösessee Aurinkokuningatar, joka alkaa lauseella: "Perseeni räjähti elokuussa 2019." Se risteilee anaalifistelien kautta Aurinkokuninkaaseen, ulosteen historiaan ja instagrammableen tapaan taivuttaa ruumiillisuus tarinoiksi, joissa vahva ja psyykkisesti norminmukainen ihminen selättää syövän tai voittaa taistelun uupumusta vastaan. Hosseini palastelee sairauden, ruumiillisuuden ja ruumiineritteiden tarinallista etäännyttämistä, ja se muistuttaa mieleen Säde Vallarénin, eli instagramin missrukiverin, oivallisen huomion siitä, että ihmiset kyllä kertovat hyväksyvänsä esimerkiksi mielen sairaudet, mutta heti kun ihminen käyttäytyy oman mielenterveydellisen sairautensa oireiston mukaisesti, läheiset kaikkoavatkin ympäriltä. Sairaus, oli kyse sitten masennuksesta tai anaalifistelistä, taipuu hyväksyttäväksi tarinaksi vain voitettuna, etäältä, silloin kun sitä ei oikeasti tarvitse kohdata. Elämme selviytymistarinasta toiseen, mutta niiden takana oleva kärsimys, heikkous ja kipu piilotetaan edelleen, ihan siellä sosiaalisessa mediassa mutta myös sairaalasängyissä leikkauskipujen keskellä itkiessä. On niin kovin eri asia kiitellä lehtien palstalla selviytymisestään kiitollisena paistattelevaa hyvinvointijulkkista avoimuudesta kuin aidosti yrittää pitää yllä ihmissuhdetta, jossa toisen kärsimys on niin syvää, ettei hän lukuisista yrityksistä huolimatta pysty edes ottamaan läheisyyttä vastaan. Kun ruumiillisuus piilotetaan ja siitä tehdään kiusallista, kadotamme paljon. Kadotamme kokonaisen kehollisuuden itsestämme, kehollisina eläiminä. Voiko se johtaa mihinkään muuhun kuin siihen, mitä yritämme kaikista eniten vältellä, ruumilliseen sairauteen?

"En ole uskonnollinen, mutta tunnen omakseni elämänkatsomuksen, jossa ruumiilla on yhtä suuri merkitys kuin hengellä. Siksi en voi olla kirjoittamatta anuksestani; en halua erottaa ajattelua ruumiistani.

Ja miten voisinkaan, onhan tämä koko teos syntynyt repaleisella perseellä istuen."

x

Eli kyllä, jos kaipaat tietoa siitä, pidinkö tästä esseekokoelmasta (tosin mitä väliä minun pitämiselläni loppujen lopuksi tässä edes on? Miksi haluatte tietää siitä?), niin kyllä, erityisen paljon. Vähän kaluttuja aiheita, ehkä, oivallisia näkökulmia, paljon. Hosseinin kirjoittajaääni on vahva, tarkka ja naseva, ja se kuljettaa edelleen todella taiten näennäisesti kaukaiselta tuntuvia lankoja rinnakkain, ja sitten yhdellä hurjan osuvalla lauseella tai havainnolla yhteen niin, ettei tekstin alun ja lopun välinen ristiriita ole epäjohdonmukaisuutta vaan puhdasta taituruutta. Koskaan lukumatkalle lähtiessä ei täysin tiedä, minne ollaan menossa, ja se on raikasta, ihanaa, poukkoilevaa ja hurmaavaa. Hosseinin teksti siis viehättää, tökkii ja ärsyttää, ja se riitasointu tekee tästä kaikesta hienoa. Pidän usein heleästä ja kirkkaasta, mutta Hosseinin kanssa erityisesti vähän limaisesta ja rosoisestakin. Hyvää vastapainoa varsin yhtenäisesteettiseen kulttuuriin tämä.

Helmet-haaste 2021: 46. Kirjassa syödään herkkuja