LUOKSEEN VIMMALLA VETÄVÄ PIMEYS (ELI TÄHTIÄ, PELKOA JA VIISI YÖTÄ YKSIN TUNTURISSA)

SIGRI SANDBERG : PIMEYS – 

TÄHTIÄ, PELKOA JA VIISI YÖTÄ YKSIN TUNTURISSA

160s.

Nemo 2020

Alkuteos: Mørke: stjerner, redsel og fem netter på Finse

Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Olen pahimman luokan pimeänpelkuri, pelkään pimeää kesäisinkin, mökillä, metsän keskellä, jossa pimeää ei edes kunnolla tule, koska on siellä oleskellaan ainoastaan kesäisin, vakituisen asutuksen vastarannalla. Pelko palaa lapsuuteen saakka, kovin vilkkaaseen mielikuvitukseen, mahdottomuuteen kurkistaa sängyn alle, jalkoihin joiden täytyy neuroottisesti pysyä sängynreunojen sisäpuolella, mieluusti myös peiton alla oli miten kuuma tahansa, katse ovelle käännettynä, jotta unissanikin olisin valmis pakenemaan mahdollisimman nopeasti. Opin olemaan pimeän kanssa jotenkuten oikeastaan vasta 30-vuotiaana, kun muutin ensimmäistä kertaa asumaan yksin, Joensuuhun, kun pelko oli pakko kohdata. Ja se mitä olen aina pelännyt, on lopulta ollut kovin valoisaa pimeyttä. Ei tunturien pimeyttä, ei mustinta mustaa. Ei oikeastaan edes lähelläkään sitä. En edes oikein tiedä mitä tai miksi pelkään, ja kun huomaan, että norjalainen Sigri Sandberg on kirjoittanut samasta aiheesta kirjan, tartun siihen välittömästi. Pimeys ylipäätään vetää puoleensa juuri nyt, kaikki sellainen vetää juuri tällä hetkellä, jota pelkään eniten. 

"Valo edustaa elämää, pimeys kuolemaa ja pahuutta. Uskonnollisissa kirjoituksissa ajalta useita tuhansia vuosia ennen Kristusta löytyy auringonjumalia – ja pimeä, kylmä kuoleman valtakunta. Kahtiajako valoisaan taivaaseen ja pimeään helvettiin on jatkanut elämäänsä sekä alakulttuureissa että populaarikulttuurissa. Valo on yhtä kuin turvallisuus, valossa pimeät voimat menettävät valtansa – ja peikot halkeavat tai muuttuvat kiveksi.

Onko tämä kulttuurinen kahtiajako estänyt meitä näkemästä, että pimeys voi olla pehmeää, että se voi olla hyvää? Sillä vasta nyt, ihan ihmiskunnan historian viime sekunteina, joku on varovasti vihjannut, että, tuota (pieni rykäisy), ehkä pimeyskin on tärkeä. Ehkä hiukan. Tärkeä. Aika paljolle."

Pimeys on pieni suuri kirja pimeydestä, ei-valosta, pimeydestä luonnonilmiönä mutta myös kulttuurituotteena. Sen kehyskertomuksena toimii rinnakkain niin Sandbergin oma viiden päivän tunturimökissä vietetty matkakertomus kun vuoteen 1934 sijoittuvan böömiläisen hienostorouvan matka Huippuvuorillekin. Lisäksi rinnalla kulkee vielä teoriaa, luonnontieteitä, sosiologiaa, faktaa, pohdintaa ja pyörittelyä, sinänsä siis aika paljon 160 sivuun, mutta sulassa sovussa kuitenkin. Pimeys on ihmisen perustarve, mutta keinovalon, vilkkuvien ruutujen ja jatkuvan kasvun ja kehityksen keskellä siitä on tullut kirjaimellisesti katoavaa. Pimeyden perässä pitää lähteä jatkuvasti syrjempään ja syrjempään, ja mitä tottumattomampia pimeyteen olemme, sen enemmän kärsii niin kykymme kohdata sitä kuin ihan jo yksinkertaisesti vaikkapa nukkua sen keskellä. Eikä pimeyden puutteesta ja keinovalon valtavasta määrästä kärsi vain moderni kaupunkilaisihminen, vaan itseasiassa koko luonto. Valo on saaste, ja sen Sandberg todella selkeästi tuo monin eri keinoin kirjassaan esille.

Valon ja pimeyden suhde on äärimmäisen kiinnostava, ja Sandberg tarjoilee sen viehättävällä tavalla, omien kokemusten ja kehyskertomusten kautta. Tuntuu vähän hassulta pitää siitä näin paljon, sillä yleensä vierastan tätä paljon: että kerrotaan jostain valtavasta luonnonilmiöstä nyt yhden ihmisen kautta. Sandberg osaa kuitenkin olla kompastumatta liialliseen tarinallistamiseen, mikä taitaakin juuri olla se tekijä, joka hänen kirjansa erottaa niistä vastaavista, joille en oikein lämpeä. Pimeys on ihmisoikeus, mutta se on myös luonnon oikeus, ja vaikka rinnalla on hahmoa jos toistakin, sitä ei käperrytä käsittelemään lineaarisen yksioikoisesti, vaan ihana poukkoilevuus muistuttaa taiten, mihin kaikkeen me pimeää tarvitsemme. Ja millä kaikilla tavoin olemme siitä eroon yrittäessämme onnistuneet vain vahingoittamaan itseämme ja ympäristöämme.

Sandbergin oma tunturimatka on hieno pohja kaikelle faktalle, ja se toki kaikkine tyynyn viereen haettuine kirveineen ja painajaisineen tarjoaa myös sitä samastumispintaa moista kaipaaville. Ensimmäiset päivät yksin tunturissa ovat epävarmoja, hauraita ja pelokkaita, ja Sandberg kirjoittaa nuo ristiriitaiset tunteet esiin varsin taitavasti. Kolmantena päivänä, keskiviikkona Finsen tunturin valtaa myrsky, ja Sigri jää jumiin, pelkää maailman ja majan romahtavan ympäriltään. Sigrin seuralainen, taitelija 1930-luvulta "on epävarma niin itsestään kuin majastakin, joka peittyy lumeen. Hän pelkää oman persoonallisuutensa kohta hajoavan. Hänellä ei ole ketään, joka vahvistaisi häntä ihmisenä. Hän jatkaa työntekoa, tuntee, että se on ainoa, mikä voi pitää hänet pystyssä. Lapioi lunta, yrittää päästä ulos. Päivä toisensa jälkeen, voimin, joita ei uskonut omistavansa. Eräänlaisella 'villillä itsepäisyydellä, joka täyttää minut päivittäin uudelleen'."

x

Pimeys on yksi viehättävimpiä kirjoja, joita olen aikoihin lukenut. Se ei ehkä noin kirjallisesti ole mikään mestariteos, sellainen viiden tähden kulttuurituote, mutta se on silti tärkeä, merkityksellinen ja erityisen ihana. Lainasin sen kirjastosta, mutta jo ensimmäisen yhteisen tunturissa vietetyn päivän jälkeen naputtelin sen kirjakaupan virtuaaliseen ostoskoriin, ja nyt odottelen, että saan sen ihan omana vielä hyllyyn, siirtämään kirjastolainasta ylösmerkityt kohdat muistilapuilla ihan omaan versioon. Pimeydessä on myös jotain samaa lempeää vimmaa ja rakkautta omaa aihettaan kohtaan kuin nelisen vuotta sitten lukemassani Bea Uusman Naparetkessä, joka nyt tekisikin mieli lukea tämän perään uudelleen. On valloittavaa, miten omaa intohimoa voikin tällä tapaa kirjojen sivujen kautta lukijaan tartuttaa.

Helmet-haaste 2021: 10. Kirjan nimessä on numero