IHMINEN ON HERKKÄ ELÄIN

RAFAEL DONNER : IHMINEN ON HERKKÄ ELÄIN

208s.

Teos & Förlaget 2018

Suomennos: Laura Jänisniemi

Alkuteos: Människan är ett känsligt djur

Muistan, että olen aloittanut tämän Rafael Donnerin Ihminen on herkkä eläin -esseekokoelman ensimmäisen kerran asuessani Joensuussa Suvantokadulla, pienessä harmaalattiaisessa yksiössäni, jossa luin lähes sata kirjaa vuodessa ensimmäisen opiskeluvuoteni aikana. Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan kiinnostanut lopulta lainkaan, ja se jäi, vuodeksi ja pariksi, kunnes bongasin sen uudestaan nyt toisen koronakevään kirjastosuosituksista, nappasin mukaan kun joku tässä ajatuksentasolla viehätti. On ihanaa, että elämästä saavat kirjoittaa muutkin kuin vanhat valkoiset miehet, olkoonkin, että nyt siitä kirjoittaa nuori valkoinen mies. 

Donnerin esseet ovat hyvin omakohtaisia, ja se on virkistävää, kirjoittaa nyt omasta elämästään 27-vuotiaana. Ei se tokikaan mitenkään poikkeuksellista ole, vaikka se hieman sellaiseksi kirjassa tuleekin maalattua. Donner kuvaa niin elämäänsä kuin yhteiskuntaansa puhtaasti itsensä kautta, ja hänen suuri tarpeensa jatkuvasti muistuttaa, että mitäpä minä tiedän, minähän olen vasta nuori luo jonkinlaista sympaattista ilmapiiria, vaikka moni hänen pyörittelemänsä asia aivan muuta onkin. 

Lukukokemuksena Donnerin kirja on sinänsä virkistävä, ettei se ollut minulle sitä samastumiskirjallisuutta, johon edellisessä postauksessa viittasin, päinvastoin: Ihminen on herkkä eläin oli kovin eri tavoin hahmottavan ihmisen pään sisään kurkistamista, ja voi että se teki hyvää. Se altisti uudenlaisille ajatuksille, käsityksille poikana kasvamisesta maaseudulla, työstään elävän isän poikana. Donnerin kertoja on yhtaikaa vieras ja tuttu, tunnistettava ja sopivasti erilainen, että siitä tulee kiinnostava. Tämä esseekokoelma on jonkinlainen tunne-esseekokonaisuus, jossa hän käsittelee maailmaa ja muun muassa omaa isä-suhdettaan, vapauden, itsekkyyden sekä kapitalismin kaltaisia teemoja oman itsensä ja niiden herättämien tuntemusten kautta. Herkän pojan arki hegemonisen maskuliinisuuden keskellä on hurjan kiinnostava näkökulma, ja se tarina tähän on kirjoitettu sisään ihanasti, liikaa alleviivaamatta.

"Koettuani miten tylsältä vuorenseinämästä roikkuva teltta voi sisäpuolelta tuntua, mietin, miten helposti ihminen antaa omien tunteidensa ja havaintojensa vaikuttaa päätöksentekoon; miten kykenemättömiä olemme näkemään omaa nenäämme pitemmälle; miten vaikea meidän on nähdä kokonaisuus ja asioiden väliset yhteydet. Naamioimme maailman ymmärrettävien kulissien taakse, suodatamme sitä, sensuroimme sitä, teemme objektiivisesta subjektiivista."

Viehättävä, rasittava, omaan napanöyhtään unohtunut, ihana, elävä, herkkä ja eloisa. Alleviivaava ja jaaritteleva, ei kirjallisesti kovinkaan taitava, ja silti niin kamalan kirkas paikoin, pienissä hetkissä, siinä nuoruuden huumassa, hetkessä, jossa Donner juuri kirjoittaessa on elänyt ja tehnyt jonkun havainnon, kokenut sen niin suureksi ja tärkeäksi, että jakaa sen meille kaikille siitäkin huolimatta, että joku vanhempi lukija hieman vino hymy kasvoillaan hymähtelee, että odotahan kun hieman kasvat. Mutta ei aina tarvitse odottaa, ei aina tarvitse kasvaa, ei olla valmis ollakseen esillä, sanoakseen, sanoittaakseen. Keskeneräisyyden sietäminen on aivan liian aliarvostettua, etenkin sellaisen, joka uskaltaa olla esillä oman kypsymättömyytensä kanssa. Ja sitähän tämän esseekokoelman kertoja erityisesti oli: kesken, keskeneräinen, keskenkasvuinen. Kuten ihan jokainen meistä, on ollut ja tulee olemaan. Vanhemmiten sitä vain menettää sen itseriittoisuudeksikin leimatun käsityksen maailmasta, jossa omat kokemukset tuntuvat niin suurilta, että niitä erehtyy luulemaan ainutlaatuisiksi. Eikä se ole pelkästään hyvä menetys, sillä nuoruuden voimasta, herkkyydestä ja uskalluksesta ne suurimmat muutokset ovat lähtöisin. Heille tämä maailma on, ja sille on annettava tilaa. 

Ehkä tässä lopulta sitten eniten häiritsi se sellainen etuoikeutetun kulttuurisuvun vesan asenne, että juuri minä olen niin herkkä ja erilainen, että koko maailman kurjuus kääntyy minun henkilökohtaiseksi vastuksekseni. Se tuntuu sinänsä hassulta, sillä genrenähän tämä on varsin sama, jota yleensä henkilökohtaisesti rakastan, tunne-esseemäinen kokoelma havaintoja maailmasta, elämästä ja ihmisyydestä. Donner kuitenkin unohtuu kaivelemaan varsin rankasti lähinnä sitä omaa pientä napaansa – mikä hälle toki suotakoon, hänen kirjansahan tämä on eikä minun – vaikka hieman omaa kertojaminää laajentamalla olisi saattanut ehkä huomata, että monetkin Donnerin havainnoista on jo tehty, satojakin kertoja, niin kirjallisuudessa, musiikissa kuin muussakin taiteessa. Kiinnittämällä omat kokemukset yleiseen, henkilökohtaisen vaikkapa sitten siihen poliittiseen kirja olisi itsekin kasvanut, laajentunut ja syventynyt, ja se olisi tehnyt sille erityisen hyvää.

Ja sitten taas toisaalta: sitähän se nuoruus toisaalta juuri pahimmillaan mutta myös parhaimmillaan on. Oma, vilpitön ja silti niin viehättävän egoistinen käsitys siitä, että koko maailma pyörii vain oman itsen ympärillä, ja asiat jotka tapahtuvat minulle, ovat ehdottomasti ainutlaatuisia. Se ihana, omaa napaa suojeleva harha jos mikä nuoruudesta tekee kaikkein liikuttavinta, samastuttavinta ja sympaattisinta.

Helmet-haaste 2021: 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan