V.S. LUOMA-AHO : DELETE

V.S. LUOMA-AHO : DELETE

135s.

Kosmos 2021

Saatu arvostelukappaleena

Luoma-ahon delete on kirja, johon en takuulla olisi osannut tarttua, ellei se olisi minulle yllätysarvostelukappaleena kotiin ilmestynyt. Saan näitä jonkin verran, ja osa jää lukematta, maailma kun on täynnä kirjoja ja oma kiinnostus tempoilee välillä varsin eri suuntaan kuin mitä milläkin hetkellä olisi tarjolla. Deletellä oli ehkä uhkana hieman sama kohtalo, se epämääräinen pino, joka saattaisi kiinnostaa jos muuta luettavaa ei olisi, mutta jostain syystä se siirtyikin siihen pinoon, jossa on oikeasti ne kiinnostavimmat. Ehkä se meni sinne, koska olen törmännyt jossain muistamattani positiivisiin arvioihin kirjasta. Tai ehkä se meni sinne ihan vain siitä pinnallisesta syystä, että kirjan kansi viehättää. Se tietynlainen muodoton ja epämääräinen, outo ja vikuroiva. Joten sellaista aloin odottaa myös sisällöltä. (Ja sitä sain. Emme varmaan muuten olisi tässä, kirjapostauksen äärellä.)

"Uni ja valve muodostavat siis hetkellisesti yhteisen, 

vaahtoavan tilan. Sitten tila lyhistuu, kuin ilma 

puristuisi keuhkoistani.

Ennen luhistumista, noiden muutamien sekuntien 

tai silmänräpäyksen ajan muistan ja ymmärrän, että 

se on aina täällä, ettei se koskaan mene kauas.

En tiedä, mikä se on.

Tajusin, että tätä on jatkunut vuosia, kuin varjona 

elämän takana, aina. Kuolema ei auta. Minun pitää 

yrittää muistaa tämä päivällä.

Minun pitää muistaa tämä, kun olen hereillä. 

Pelkkä herääminen ei auta."

Luoma-ahon deletessä 13 keskenään erilaista tekstiä ja jonkinlainen esiteksti, kuvitteellinen metakeskustelu kirjasta ja sen saamasta arviosta niin Satakunnan kansan, Hesarin kuin Saarikosken Saskankin äänillä. Kustantamo luonnehtii markkinointiteksteissään deleteä "häiritseväksi lyhytproosaksi", ja on se varmasti sitäkin. Luoma-aho on aiemmin tunnettu erityisesti runoteoksistaan, joskin kirjailija itse on ainakin joitain vuosia sitten ollut Ylen haastattelussa jo erinäisten genreraja-aitojen vastahangoittelija. Ja hyvä niin. Tähänkin teokseen mahtuu niin Tinder-bioja, esseitä, sairaskertomuksia kuin luentojakin, ja se kaikki toimii yhdessä, hurjan hyvin juuri siksi, ettei sitä pakoteta liittymään tai kietoutumaan millään teennäisillä silloilla tai pakotetuilla genrerajoilla.

Deletessä leikitellään muodolla, visuaalisuudella, nykyhetkeen kuuluvilla ilmiöillä mutta myös erityisen ajattomilla ja yleisinhimillisillä huomioilla. Muotonsa – tai oikeastaan sen vikuroivan puuttumisen – puolesta Luoma-aho liittyy jotenkin omassa päässäni Pontus Purokurun Römaanin (jonka luin toissasyksynä, mutten tainnut siitä koskaan kirjoittaa, harmi!) ja Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun maailmaan, ja on silti aivan omanlaisensa. Ehkä eniten siksi, että näistä kaikista kolmesta etäisesti samanlaisesta Luoma-aho ottaa muodon/muodottomuuden kaikkein parhaiten haltuun, tekee siitä osan sisältöä eikä jotenkin sellaista vähän päälleliimattua kikkailua, mihin tällainen herkästi saattaisi kallistua. Delete on kokoelma mutta kokonainen, leikkivä, leikittelevä ja täysin totinen, absurdikin. 

Deleteen valuu vahvasti nykyhetken pirstaileisuus (vai tekeekö se sen juurikin itse näkyväksi?), se mistä tätä hetkeä aina jaksetaan kritisoida, että ennen oli paremmin kun oli miehet rautaa laivat puuta tarinat suuria ja lineaarisia. Mutta eivät ne ole, vaikka perinnekerronta menee niin, oikoo mutkia ja yhdistää sellaisia asioita toisiinsa, jotka eivät pakottamallakaan kosmisessa merkityksettömyydessä yhteen kuulu. Ihminen hahmottaa maailmaa tarinoiden kautta, onhan se totta, mutta tarinallisuus pakottaa aina kaiken yhteen ja samaan muottiin, kirjoitin siitä juuri Rainbow Milkinkin kanssa, enkä oikein enää jaksa sitä. Tai: jaksan, mutta rakastan myös vaihtelua ja vaihtuvuutta, uusia näkökulmia, uutta ja rajoja rikkovaa, sitä ettei rajoja oikeastaan enää edes ole. Ei ole muottia, johon teksti pakotetaan, on vain tekstiä joka on tekstinä itsenään upeaa. 

Minulle Luoma-ahon delete siis menee siihen samaan määrittelemättömän kirjallisuuden jatkumoon, jota lähivuosina olen alkanut rakastaa vain enemmän ja enemmän. Jos kirjalle ei voi antaa selkeää genreä, se houkuttaa ja vetää puoleensa, on jollain kauniilla tavalla koko maailma kerrallaan ilman pakollista yhteen muottiin typistämistä. Rakastan sitä Maggie Nelsonissa, Tove Janssonissa, edellisessä lukemassani Han Kangin Valkoisessa kirjassa ja nyt tässä. Kun arjen ja elämän pienet yksityiskohdat nousevat keskiöön, nousee jollain tapaa inhimillisyys keskiöön. Se on pois siitä totutusta, tiettyyn valta- ja arvoasetelmaan nojaavasta tavasta tuottaa tarinoita, ja toisaalta se on lisää ihan jokaiselle. Niin kokemuksellisuudelle mutta ennenkaikkea kirjallisuudelle taiteena. Nykykirjallisuus best.

(Ja silti mietin pakostakin, että suhtauduttaisiinpa myös laajemmissa kritiikeissä muidenkin kuin jäbäoletettujen nykykirjallisuuteen näin: että tällainen uusi, omanlaisensa ääni on noussut uudistamaan kirjallisuutta, onpa hienoa. Eikä näin: jaahas, taas joku kohdullinen kertoo tamppoonin naruista autofiktion muodossa, onpa tylsää tämä geneerinen naiskirjallisuus. Kyllä ne miehet sitten osaa uudistaa kun eivät tartu niinkin banaaliin asiaan kuin sukupuoleen! Ottakaas tyttöset mallia!)

Helmet-haaste 2021: 41. Kirjassa matkustetaan junalla