torstai 4. helmikuuta 2021

TUTTUA JA TURVALLISTA – PIKKUKAUPUNGIN TYTTÖ

ELIZABETH STROUT : PIKKUKAUPUNGIN TYTTÖ
467s.
Tammi 2020
Alkuteos: Amy and Isabelle // 1998
Suomennos: Marja Haapio
Saatu arvostelukappaleena

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton on yksi elämäni kirjoista. Sellainen lämmin, kaunis ja sykähdyttävä, josta puhuminen ilahduttaa aina, ja jonka pariin haaveilen tasaisin väliajoin palaavani. Sen jälkeen olen muutkin suomennetut Stroutit lukenut, ja nyt viimein myös tämän uusintapainoksena ilmestyneen esikoisen, Pikkukaupungin tytön myös. Hieman siinä kesti, sillä olen näemmä ottanut tämän lukuun ensimmäisen kerran jo syyskuussa. Muutamaan kuukauteen tässä välissä en siihen tosin koskenut, mutta tammikuussa palasin sen pariin. Viipyilevä, hiljalleen etenevä romaani on ollut rinnallani nyt sen verran pitkään, että se on kasvanut kenties kokoaankin suuremmaksi. Kaunis, vähäeleinen romaani siitä, missä Strout on parhaimmillaan: ihmisten ja heidän välisten suhteiden kiemuroista.

Amy ja Isabelle ovat tytär ja äiti, pienelle Shirley Falls -paikkakunnalle vuosia sitten muuttanut kaksikko, joka elää elämäänsä hieman yhteisöstään syrjässä. Tai Isabelle ainakin, tuo tuima ja etäinen äitihahmo, joka on tuonut tyttönsä uuteen ympäristöön aloittaakseen itsekin niin sanotusti alusta. Amy taas on elämänhaluinen teini, omanlaisensa, ihastunut ja rakastunut sijaisopettajaan, joka on ensimmäisiä ihmisiä, joka todella tuntuu hänet näkevän.

Stroutin hiljainen ja maalaileva tyyli rakentaa Pikkukaupungin tytöstä tunnelmallisen romaanin, jossa eri ihmisten arjet ja elämät risteytyvät kuin sellaisessa ihanassa pienoismallissa, jossa kamera zoomaa aina välillä uusiin yksityiskohtiin. Yksityiskohdista tämä tarina tavallaan rakentuukin, paljastuu pala palalta, kuvaa pieniä hetkiä ja tunnelmia, joista kasvaa suuri puro. Tai se helteessä löyhkäävä joki, joka pientä kaupunkia tarinan poikkeuksellisen kuumana kesänä piinaa. Se kuvaa taiten niitä elämän kaikkein kipeimpiä pieniä sattumuksia: sanoihin täysin irrallista takertumista, elämän rakentumista haavekuvien varaan, haaveiden törmäämistä todellisuuteen, pettymyksen kehollista kipua kun kaikki käännekohtaa odottaessa valmisteltu irvokkaasti muistuttaa omien haaveiden (näennäisestä) naurettavuudesta.

Stroutin esikoinen on hyvinkin visuaalinen romaani, ja kuten esimerkiksi Olive Kitteridge, on se erityisen helppo nähdä elokuva- tai tv-sarjamaisena toteutuksena lähikuvineen ja yllättävine leikkauksineen aivan eri hahmojen arkeen. Tuo tietynlainen elokuvamaisuus tuokin tarinan kaikessa paikoin jaarittelevaisuudessaankin ihanan lähelle, tutuksi ja turvalliseksi jenkkilähiödraamaksi, joka kuitenkin taitavasti piilottaa sisälleen hieman suurempaakin tematiikkaa aina hyväksikäytöstä ihmisten välisten suhteiden kommervenkkeihin. Strout kirjoittaa kuitenkin tietyllä tapaa ulkoa päin, ja jättää moralisoimasta hahmojaan, on valitsematta puolta lukijansa puolesta. Ja se on kaunis ja taitava ratkaisu, sillä moraalihan on aina kiinni ajassa ja paikassa, lähestymistavassa ja näkökulmassa. Se, mikä on toiselle totta, on toiselle raakaa nuoren ihastumisen hyväksikäyttöä ja valtaa, ja toisaalta se, miltä omaa lasta yrittää suojella, on välillä juuri se kaikkein väistämättömin totuus. 

Strout on tosiaan siis etevä kirjailija, joka on lunastanut paikkansa lempikirjoittajieni joukossa. Nämä muut hänen kirjansa eivät ehkä Lucy Bartoniin verraten ole enää niin hullaannuttaneet, mutta ne ovat tasaisen varmaa, laadukasta amerikkalaiskirjallisuutta, jonka parissa saa hetken levähtää ihan vain nauttien moniulotteisista hahmoista ja  arjen kummasti toisiaan leikkaavista kuvioista. Tuttuus ja turvallisuus on tässä kohti ehdoton hyve, sillä tällaista vähän lohtukirjallisuudeltakin tuntuvaa tarinaa sitä kaipaa aina suuremman ja mullistavamman välissä. Olen muistaakseni aiemminkin verrannut tässä Stroutia Alice Munroon, mutta molemmat tarjoavat minulle juuri tätä samaa: pientä pakoa omista ajatuksista, lempeää ja täyteläistä ihmiskuvausta, hetkiä laadukkaan kirjallisuuden parissa. 

Helmet-haaste 2021: 12. Kirjassa ollaan metsässä 

6 kommenttia :

  1. Oma Strout-historiani on aika samanlainen: ihastuin Lucy Bartoniin ja sen jälkeen olen lukenut kirjailijalta sen, minkä olen käsiini saanut. Olen nauttinut siitä, miten hän antaa lukijalle itselleen mahdollisuuden ymmärtää hahmojaan eikä tarjoa valmiita vastauksia (saman taidat sanoa tekstissä, vaikkakin kauniimmin). Siten olen löytänyt sielunkumppanuutta mitä erilaisimpien fiktiivisten henkilöiden kanssa.

    Tämä teos kuitenkin nosti esiin erään ikävän piirteen Stroutin teoksissa. Hän nimittäin kuvaa lihavia hahmoja silmiinpistävän ikävästi. Pikkukaupungin tyttö -teoksessa Paksusta Bevistä (tämä nimikin) ei voida sanoa oikein mitään ilman että samalla tuotaisiin jollain tavalla esiin hänen lihavuuttaan (käsivarsien paksuus, tapa syödä, istua tai kävellä jne.). Ymmärrän, että se on osa hahmoa, mutta pidemmän päälle kokoon keskittyminen tuntuu kohtuuttomalta, etenkin kun muut hahmot eivät saa samanlaista kohtelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ehdottoman hyvä huomio ja täysin totta! Itselläni se meni ehkä hieman sen piikkiin, että kirja on jo aika vanha - lähes 23 vuotta sitten tämä on ollut ylipäätään tosi tyypillinen tapa kuvata ihmistä. Se toki ei tee siitä yhtään vähemmän ongelmallista, mutta kiinnittää sen aikalailla aikaansa ja erityisesti siihen, miten aika tosiaan on ajanut tällaisen ohi.

      Tai ainakin toivoisi olevan, näkyyhän valitettavasti tätä edelleen ihan liiallisessa määrin tuoreemmassakin kirjallisuudessa, Stroutin omassakin! Tärkeä siis kiinnittää huomiota ja nostaa esiin, sillä se on todella ongelmallinen tapa kuvata yleensä vieläpä naishahmoja, ja sitähän Strout tässäkin tekee myös "hoikkien" naisten kohdalla, kuvaa ruumiin koon kautta sille tietyn arvoasetelman antaen.

      Poista
  2. Kommentoin aiemmin toisessa yhteydessä tuosta hyväksikäyttö- teemasta. Koska muut kirjat olivat kiinnittäneet huomioni mieshahmoihin, tätäkin lukiessa arvioin mielessäni heitä; opettajaa, tehtaan pomoa, Isabellen ystävän isää ja hunsvotti- poikaystävää. Olin tietenkin koko ajan "naisten puolella".
    Kirja oli vaikuttava ja silti vähän ärsyttäväkin sukupuoliroolien, luokka- asetelmien ja jumiutuneiden identiteettien vuoksi. Mutta Stroutin kyky tehdä "tuokiokuvia" on ilmiömäinen!

    Itsellä on loppusuoralla "Polta nämä kirjeet" (Alex Schulman). Feministi sisälläni kihisee raivosta, mutta samalla rakkauden kuvaaminen on kirjassa niin herkkää, että sielu värisee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän ärsytyksen, mutta toisaalta eikö voi myös ajatella, että sillä jumiutumisella Strout osin tekee tuota viime vuosisadan puolivälin yhteiskunnallista ilmapiiriä näkyväksi? Toki sivuhenkilöt olivat aika karikatyyreja tässä, mutta varsinkin päähenkilöiden kautta Strout kuvaa asenneilmapiiriä aika oivallisesti näyttäen miten tuollainen lukkiutunut ja muuttumattomalta vaikuttava arvomaailma vaikuttaa yksilöön.

      Poista
    2. Toki. Ja tosiaan, kirjan ilmestymisajankohta tärkeää huomioida!
      Olen itse käynyt jenkeissä vuonna 2001, ja hyvin konservatiivisissa osavaltioissa. Se imartelun määrä oli teini- ikäisen herkälle mielelle hämmentävää, vaaleana (hoikkana) tyttönä olin monessa tilanteessa objekti, en subjekti.

      Poista
  3. Korjaan, Amyn ystävä+ opettaja

    VastaaPoista