RAINBOW MILK

PAUL MENDEZ : RAINBOW MILK

384s.

Dialogue Books 2020

Paul Mendezin Rainbow Milk oli yksi viimekesäisiä Pride-teemaisia suosituksia, joita kirjagramiini sain. Se on keikkunut siitä asti lukulistoilla, muistaakseni kai myös kirjaston varauslistalla, josta sen viimein alkuvuodesta kävin itselleni kotiin luettavaksi hakemaan. Visuaalisesti kaunis kansi houkuttaa, mutta ennen kaikkea houkuttaa kirjan asetelma: 19-vuotias entinen Jehovan todistaja Jesse etsii paikkaansa 2000-luvun alun Lontoossa, yksin ja seksuaalisuudestaan hieman eksyneenä.

Rainbow Milk alkaa hieman yllätyksellisesti 50-luvun Englannista, jonne entinen nyrkkeilijä Norman Alonso on vaimonsa kanssa muuttanut. Muutaman luvun jälkeen tarinan keskiöön siirtyy 2000-luvun Jesse, kastettu Jehovan todistaja, musta poika, joka on valkoisen miehen ja uskonnon kasvattama. Taustalla soi vahvasti vuosituhannen alun listamusiikki, ja musiikki tarinaa omalla tavallaan pidemmälle kantaakin.

Mendezin esikoisteos on monitasoinen kasvukertomus, jonka sisään mahtuu niin uskontoa, seksuaalisuutta, rodullistamista, rasismia niin näkyvissä kuin rakenteellisissakin muodoissa, seksiä, seksityöläisyyttä, aidsia, rakkauden kaipuuta, ulkopuolisuutta kuin esimerkiksi luokkaerojakin. Paljon paljossa, niin sanotusti. Puoliväliin asti rakastin tätä kirjaa, sen vimmaista kasvua ja paikan etsimistä, poukkoilevuutta ja pieniä selittäviä välähdyksiä. Mendez kirjoittaa hyvin elokuvallisesti, kirja kadut ja taustahälyn kuulee kyllä korvissaan.

Monitasoisuus ja -tahoisuus tosin on kaatua myös tämän esikoisen kohtaloksi: se on niin paljon ja niin monessa kerroksessa kaikkea, ettei se oikein meinaa olla mitään tarpeeksi. Etenkin puolivälin jälkeen Mendezillä tuntui olevan jo ihan hirveä kiire loppua kohti, niin kova, ettei minkään äärelle enää kunnolla pysähdytty, asioita vain tapahtui, eikä kirja meinannut rakenteellisesti tätä hoppua oikein kestää. Se särppii sieltä täältä, raapaisee yhtä pintaa, mutta jättää sen sikseen, koputtelee toista, mutta palaa taas 2000-luvun alun musiikkiin, hypähtää takaumaan ja kääntyy tekemään yksittäisen huomion rakenteellisesta rasismista. Ihan äärimmäisen mielenkiintoisia keloja kaikki, mutta kun mihinkään ei oikein keskitytä, tuntuu aiheiden latelu lähinnä hieman teemadroppailulta, että katsokaa, tämänkin otin huomioon. Ja silti, vaikka jossain toisessa kirjassa tämä olisi ehdoton kauneusvirhe, tässä semielämäkerrallisessa se muistuttaa, että sitähän meidän elämämme on. Vaikka ihmismieli on miten taipuvainen tarinallistamaan kaiken, rakentamaan yhteyksiä täysin irralisten asioiden väliin, kaipaamaan selkeitä ja lineaarisia selityksiä sielläkin missä sitä ei todella ole, näin elämä oikeastaan menee: irrallisesta hetkestä toiseen. Kirjallisuudessa sellaisiin Suuriin Tarinoihin ja Järjettömän Hienoihin Oivalluksiin ollaan vaan niin totuttu, että pintaraapaisut tuntuvat liian helpoilta tai ties miltä, ja lopulta palasistakin koostuva mosaiikki, jota elämäksikin kutsutaan, pakotetaan kansien välissä selkeäksi tarinaksi, jossa on alku, käännekohta ja loppu. Onnellinen tai onneton, ajanhengestä ja muotivirtauksista riippuen.

Ja sitä Rainbow Milk siis ei ole. Se on niin monta yhteen tarinaan liitettyä yksityiskohtaa, että kansien välissä se kieltämättä tuntuu irralliselta, mutta oikeassa elämässä täysin normaalilta. Ja juuri sellaisen tempoilevuuden kuvaamisessa Mendez kieltämättä onnistuu - vaikka ehkä paikoin tuntuukin, että hieman tahattomasti. Niin tai näin, lukemisen arvoinen esikoinen tämä oli, ja jos englanti vain lukukielenä taipuu, suosittelen tämän lukemaan. Toki mahdollista käännöstäkin aina voi jäädä odottelemaan, mutta Mendez käyttää niin taiten erilaisia englannin dialekteja esimerkiksi luokkaerojen kuvaamisessa, että en ihan tiedä miten se kääntyisi parhaiten suomeksi. 

Helmet-haaste 2021: 47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta