KESKUSTELUJA KOLLEGOIDEN KESKEN – KOSKELA & TUOMI : TOISIN TEHTY

MINJA KOSKELA & ELINA TUOMI : 

TOISIN TEHTY – KESKUSTELUJA KOULUSTA

208s.

S&S 2020

Saatu arvostelukappaleena

Jos joku ei sitä vielä tiennyt, olen blogielon ulkopuolella ammatiltani opettaja. Aiemmin työskentelin vuosia varhaiskasvatuksessa esiopettajana, sittemmin opiskelin erityisopettajaksi, kelpoisuusalueena kaikki varhaiskasvatuksesta yläkoulun laaja-alaiseen erityisopetukseen saakka, luokanopettajan kelpoisuuden antavat opinnot yhtenä sivuaineena. Lisäksi alani akateeminen puoli kiinnostaa, ja jossain vaiheessa niin sanotun kenttätyön jälkeen näen hyvinkin mahdollisena, että hakeudun itse myös vielä tutkijakoulutuksen pariin tällä omalla alallani. Kun siis luen ja arvioin tätä kirjaa, luen sitä vahvasti oman ammattiminäni kautta, toisin kuin kirjallisuutta täällä blogissa siis yleensä. Siten en siis ehkä niinkään nyt arvioi lukemaani kirjaa vaan ennemminkin keskustelen sen kanssa. 

Lisäksi alkuun lienee tarpeen myös määritellä, mistä koulussa oikeastaan on kyse. (Aah, katsokaa, Laura on päässyt lempiaiheensa pariin!) Pitkään julkistakin keskustelua kun on tuntunut leimaavan koulun akateeminen puoli, eli siis se, joka tallettaa tietoa oppilaiden päähän ja valmentaa pieniä ihmisiä kohti yhteiskunnallista osallisuutta tulevina täysivaltaisina (työn-)tekijöinä. Nyttemmin keskusteluun on onneksi päässyt myös jo jonkin verran koulun sosiaalipoliittinen puoli, joka itseasiassa on myös se, joka opetussuunnitelmassa ensimmäisenä mainitaan: sen sijaan, että koulun oleellisin tehtävä olisi siis siirtää akateemista tietoa sukupolvelta toiselle, sen merkitys eettisyyteen sekä ihmisyyteen kasvattamisessa onkin itsesiassa huomattavasti oleellisempi osa koko järjestelmää (ainakin näin erityisopettajanäkökulmasta, huom.). Koulu sellaisena kuin sen käsitämme ei siis ole vain lukemista, laskemista tai pakkohiihtoa, vaan kokonaisuutena se on laaja sosiaalinen ja psyykkinen oppimisympäristö, joka muovaa kulloisenkin arvojärjestelmän mukaisesti sitä miten ja mihin meidän lastemme tulisi kasvaa. Koulua koskeva keskustelu kuitenkin varsin helposti jos nyt ei vääristy, niin ainakin vinoutuu, sillä kuten Tuomikin tässä kirjassa toteaa, koulua kelpaa mediassa kommentoimaan kuka tahansa, joka sen ovella on joskus kääntynyt. On toki totta, että lähes jokainen meistä sitä on jossain elämänsä vaiheessa käynyt. Mutta se, että täydellä itsevarmuudella sen rakenteisiin otetaan kantaa vain siksi, että 70-luvulla itsellään oli siellä kivaa tai kurjaa, vinouttaa koulukeskustelua. Eikä (keltaisen) lehdistön rakastamat klikkiotsikot kamalista opetussuunnitelmista ja katastrofaalisista ylilyönneistä tokikaan auta juuri asiaa. (En toki sano, ettei koulusta saisi lainkaan keskustella jos ei kuulu systeemiin ammatin puolesta, en todellakaan. Mutta jos haluaa osallistua keskusteluun ilman kytköksiä tämän päivän koulumaailmaan, voi aloittaa vaikka tämän kirjan lukemisesta. Jatketaan sen jälkeen keskustelua yhdessä.)

Ja sitten itse kirjaan. Musiikinopettajan ja myöhemmin väitöstutkija Minja Koskelan sekä kuvataideopettajan Elina Tuomen Toisin tehty – keskusteluja koulusta on kattava perusteos siitä, millainen 2020-luvun koulu on, ja mitä ongelmia sen sisään mahtuu niin opettaja- kuin yhdenvertaisuusnäkökulmastakin tarkasteltuna. Kirja itsessään jakautuu kolmeen päälukuun, opettajanäkökulmaan, oppilasnäkökulmaan sekä koulukulttuurinäkökulmaan, ja tekstit suurin piirtein vaihtelevat Koskelan & Tuomen välillä, vaikkakaan eivät ihan kauheasti keskustele keskenään. Koskela tuo kokonaisuuteen ehkä hieman akateemisempaa ja itsereflektiivisempää otetta, Tuomi taas esittelee taidokkaasti sitä arkitodellisuutta, joka koulumaailmassa vallitsee. 

Koskela & Tuomi tarjoavatkin siis ansiokkaasti popularisoidun kattauksen nykykoulun tilaan ja tutkimukseen. Ja kun sanon popularisoidun, tarkoitan sitä kaikella lämmöllä ja positiivisuudella: koulutuspolitiikkaa ja koulumaailmaa kun olen itse tottunut tarkastelemaan vain vahvan tieteellisen tekstin näkökulmasta, tuntuu raikkaalta lukea todellisia kommentteja kentältä, siitä miltä työ ruohonjuuritasolla näyttää, tuntuu ja kuulostaa. Valittu näkökulma on onnistunut, sillä parhaimmillaan se avaa keskustelua juurikin kollegiaalisesti, mutta toisaalta tarjonnee suht hyvän kattauksen koulumaailmaan myös niille lukijoille, jotka eivät itse alalla työskentele, mutta ovat siitä kiinnostuneita. Osiin teksteistä olisin kuitenkin ehkä kaivannut lisää syvyyttä, ja ennen kaikkea oppilaskeskeistä näkökulmaa, mutta toisaalta voi olla, että kyse on enemmän siitä, että olen itsekin esimerkiksi feminististä pedagogiikkaa lukenut, ja sosioekonomiseen epätasa-arvoon niin sanotusti perehtynyt, että tieto vain oli itselleni jo tuttua. On siis ehkä vähän vaikea hahmottaa, jäikö tekstit oikeasti pinnallisiksi vai onko kyse vain siitä, että valittu tekstimuoto tarkastelee asioita tarkoituksella ylätasolla, ja kiinnostuneet niistä sitten voivat itse enemmän tietoaan syventää.

Yleisesti ottaen keskustelun puutteesta huolimatta kirjan tekstit tukivat mukavasti toisiaan. Koskela & Tuomi haastavat opettajia ajattelemaan työtään eri näkökulmista kuin koulutuspoliittinen keskustelu ylipäätään automaattisesti tekee, ja toisaalta koulun rakenteellisuuden esiintuominen on myös tärkeä näkökulma. Koululaitoksesta keskustellessa kun on erityisen tärkeä muistaa, että koulu on laaja, poliittisestikin latautunut instituutio, jossa myös valta on niin sanotusti institutionalisoitunutta, eli rakenteisiin piiloutunutta. Tästä keskustellaan hämmentävän vähän, ja opettajien oma valtasuhdereflektointi etenkin oppilaita kohtaan on vielä suhteellisen lapsen kengissä. Se mitä, miten ja miksi opetetaan, on aina arvokysymys, ja toisaalta opettajakunnan keskiluokkaisuus ja korkeakoulutus leimaa osin myös keskustelua: se kun harvoin osaa ottaa kovinkaan inklusiivisesti huomioon esimerkiksi oppilaiden yhteiskuntaluokkataustaa, yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutusta oppilaan opiskelukykyyn tai toisaalta edes sitä, miten erilaiset kotiolot ylipäätään tukevat tai ovat tukematta lapsen koulunkäyntiä, minkä onneksi sekä Koskela että Tuomi omissa teksteissään toivat esiin. Yleisesti ottaen nimittäin tällaisella huomiottajättämisellä on vaaransa, sillä silloin esimerkiksi oppilaan kyvyttömyys toimia normitettujen, mutta sanoittamatta jätettyjen odotusten mukaisesti typistyy yksilöön: sen sijaan, että syrjiviä rakenteita tarkasteltaisiin kriittisesti, syy valuu yhden oppilaan ja hänen puutteidensa niskaan, jolloin opettaja vapautuu tarkastelemasta omaa toimintaansa suhteessa institutionaaliseen valtaan. Tätä näkökulmaa siis kyllä tuotiin tässäkin teoksessa esiin, mutta oman tutkimuksenikin valossa siitä ei voi koskaan puhua liikaa. Tai no, siitä ei edelleenkään puhuta, vaikka pitäisi.

Ja niinpä lopulta vielä kaikkien näiden tärkeiden ja hienojen tekstien jälkeen haluan kysyä aiheesta kiinnostuneilta myös oman lempikysymykseni: kun koulua tarkastelee kriittisesti, unohdammeko me jatkuvasti, että se valta, jota se toisintaa ja uusintaa ei ole pelkästään piilossa rakenteissa vaan itseasiassa juuri meidän opettajien päivittäin uudelleen tuottamaa ja toteuttamaa? Että ihan samoin kuin yhteiskunnassakin, institutionalisoitunut valta on juurikin sen toimijoiden purettavissa, mutta jos sen siirtää edes puheen tasolla jonnekin epämääräiseen rakenteeseen, vapautuukin itse tarkastelemasta omaa toimintaan ja valta-asemaansa kriittisessä valossa. Tiedän, että opettajana työn vaatimukset kasvavat vuosi vuodelta, ja on tärkeää ymmärtää, että kaikkea ei yksittäinen opettaja voi tehdä, mutta kuten Me Too -liikkeessä on oleellista olla jumittumatta #notallmen-näkökulmaan, ei koulutuskeskustelussa saa myöskään juuttua #notallopettaja-näkökulmaan. Sillä ketä varten koulu lopulta on olemassa? Yhteiskuntaa? Opettajia? Vai yksittäisiä oppilaita, jotka pahimmillaan jäävät ilman tarvittavaa tukea, koska heidän toimijuutensa häivyttyy aina kaiken suuremman tieltä kun keskitymme jatkuvasti keskustelemaan kaikesta muusta? Tiedän, tämä on vahvasti erityispedagoginen näkökulma. Mutta juuri sitä näkökulmaa kaipaisin lisää, niin opettajakoulutukseen kuin koulutuspoliittiseen keskusteluunkin. Ilman sitä aitoon osallisuuteen perustuva, inklusiivinen ja tasa-arvoinen yhteiskunta, saati koululaitos, ei toimi.

Helmet-haaste 2021: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja