ELENA FERRANTE : AIKUISTEN VALHEELLINEN ELÄMÄ

ELENA FERRANTE : 

AIKUISTEN VALHEELLINEN ELÄMÄ

366s.

WSOY 2020

Alkuteos:La vita bugiarda degli adulti 

Suomennos: Helinä Kangas

Pyydetty arvostelukappaleena

No nyt se on tapahtunut: olen lukenut liikaa Elena Ferrantea.

Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan tätä edelleen. Rakastan Ferranten tapaa kuvata ihmisyyttä, naiseutta, halua, kasvamista, ristiriitaisuutta, sitä miten mikään ei etene lineaarisesti tai hyvän ja pahan ääripäissä. Ferrante on taitava, ja etenkin kun koko tämän tematiikan yhdistää vetävään tapaan kirjoittaa, lyhyisiin, itseään keveämmänoloisiin lukuihin ja lukuromaanimaisuuteen, Ferrante tuntuu mestarilliselta.

Kunnes lukee sen yhden kirjan liikaa, ja kaikki hienoimmatkin taidot meinaavat muuttua maneereiksi. Ja juuri niin kävi tämän Ferranten uusimman, Aikuisten valheellisen elämän kanssa. Ja nyt minä yritän ymmärtää, olenko itse lukenut liikaa kyseistä kirjailijaa liian lyhyessä ajassa vai onko kyseinen kirjailija itse kirjoittanut uusimman kirjansa itseasiassa jo vähän liian monta kertaa.

Aikuisten valheellinen elämä palaa Napoliin, tyttöyteen, naiseksi kasvamiseen, luokkaeroihin ja ystävyyteen. Se on niin uskollinen monelle jo Napoli-sarjasta tutulle teemalleen, että jo siitä näkökulmasta mitään uutta ei varsinaisesti ole luvassa. Kaikki mitä Aikuisten valheellisissa elämissä on hienoa, on jo itseasiassa olemassa Ferranten aiemmissa kirjoissa. Eikä vain Napoli-sarjassa: upea, paljon tätä uutukaista vahvempi erotarina on saatu jo Hylkäämisen päivissä. Amalian rakkaus taas oli tätä tuoreinta huomattavasti verevämpi ja kokonaisvaltaisempi kuvaus vaikeista ja oudoista perhe- ja sukulaissuhteista. Luokkaerot on toki tässä uudessa näkyvämmässä roolissa kuin monessa muussa, etenkin nuoren teinin näkökulmasta, kipuillessa kahden maailman, alaluokkaisen sukutaustan ja yläluokkaisen nousukkaisuuden välillä. Mahdoton rakkaus taas on niin vahva toisinto Napoli-sarjasta, ettei se jaksa kiinnostaa laisinkaan.

Siksi tuntuukin nyt hassulta ylipäätään kirjoittaa tästä kirjasta mitään. Aiemmin olen mykistynyt ja epäonnistunut tallentamaan lukutunnelmaa postaukseksi, koska kirjat ovat olleet niin hienoja, monitasoisia ja ihon alle meneviä, ja nyt tuo kaikki taas puuttuu, huutaa poissaoloaan. Ja kuten juuri jo sanoin, en täysin tiedä johtuuko se minusta, Ferrantesta vai meistä molemmista nyt yhdessä. Siitä, että liika on liikaa, vaikka pohja olisi miten hyvä, vai siitä, että Ferrante alkaa jo toistaa itseään, on alkanut käyttää oman aineistonsa loppuun. 

Ja onhan se toki ymmärrettävää, käyhän näin monille. Minulle ja Kjell Westölle tai minulle ja Haruki Murakamille, Paul Austerillekin ja minulle on käynyt näin. Luin ihastuneena ja ahmien, kunnes huomasin, että he kaikki kirjoittavat oikeastaan vain yhtä ja samaa uudestaan ja uudestaan. Väliin mahtuu uskomattomia helmiä, joukosta erottuvia täysosumia, mutta väleissä on täytekirjoja, jotka menevät jo keskenäänkin sekaisin. Ja jos kirjoittaa paljon, toki aiheet limittyvät ja lomittuvat, väkisinkin jossain vaiheessa. Ferrantea kritiikittä rakastaneena ei siis auta kuin toivoa, että tämä on nyt vain jokin suvantovaihe. Notkahdus huikean Napoli-sarjan perässä, yritys tuoda uutta näkökulmaa, vaikka näkökulma onkin juuri se ongelma: tuntuu nimittäin kuin tämä kirja tarkastelisi Ferranten aiempaa tuotantoa vain vähän eri hahmon silmin. Taito toki sekin, mutta minut se jätti tällä kertaa kylmäksi. 

Ehkäpä siis, jos Ferrantelta vielä lisää tuoretta kirjallisuutta joskus julkaistaan, minä pidän pienen tauon hänen tuotannostaan. Tai väkisinkin pidän, olenhan jo koko tähän asti suomennetun ehtinyt lukea. Ja sillä välin suosittelen oikeastaan kaikkia muita hänen kirjojaan lämmöllä eteenpäin paitsi tätä tuoreinta.