PONTUS PUROKURU (TOIM.) : TARTUNTA237s.
Kosmos 2020
Saatu arvostelukappaleena
Ajassa, jota leimaa läpileikkaavasti yksi ja sama asia jo yli puolen vuoden ajalta, tuosta asiasta jaksaa yllättävän vähän enää lukea ja kuulla. Mutta kun pandemia on kaikkialla, se tunkee läpi jokaiseen keskusteluun, näkökulmaan, analyysiin ja loppupäätelmään. Siitä ei pääse eroon, vaikka miten monella eri tasolla itsekseen yrittäisi, silmiä, korvia tai omaa elämää totaalisesti sulkemallakaan pako ei ole mahdollinen. Ja vaikka sukulaisille antaa varsin suoraviivaisia uhkauksia ja jopa kieltoja tietyistä puheenaiheista, lurkkii covid-19 silti aina nurkan takana, ja sävyttää kaikkea, mitä arjessa ja arjen ulkopuolella tulee tehtyä tai jätettyä tekemättä. Se tuntuu jo niin epänormaalilta, että siitä on tullut se paljon puhuttu ja raivostuttavuuteen asti toistettu "uusi normaali".
Ja siksi minä en jaksa lukea enää yhtään korona-uutista, korona-kirjaa, korona-tarinaa, korona-arkea. Elän sitä itsekin, kyllästymiseen asti. Yksin poterossa, kuten enemmän tai vähemmän seitsemän miljardia ihmistä ympärillänikin. Ja siksi yllätyin itsekin, kun päädyin nappaamaan lukuvuoroon arvostelukappaleena kotiini ilmestyneen Pontus Purokurun toimittaman esseeantologian mistäs muustakaan kuin koronasta ja korona-ajasta.
Esseet ovat ihana kirjallisuuden muoto, ja olen varsin onnellinen, että ne lähivuosina olen enenevissä määrin löytänyt. Ennemmän on ehkä tullut luettua yhden kirjailijan omia esseekokoelmia, mutta tällainen monen kirjoittajan yhteiskokoelma rajatusta aiheesta on myös varsin toimiva konsepti. Ja sitä on myös Tartunta. 13 kirjoittajan tekstiantologia on yhtäältä moniääninen, ja silti toisaalta niin kiinnostavalla tavalla toisiinsa limittyvä, että siitä muodostuu jopa yllättäenkin hieman erittäin toimiva kokonaisuus. Siinä on hieman kaikille kaikkea, mutta sopivissa määrin. Toki se on myös äärimmäisen luokkasidonnainen: se on luovan ja/tai akateemisen väen läpileikkaus siitä, miten poikkeus muuttaa maailmaa, mutta toisaalta ei se kaikenkattava yritäkään olla. Se kuitenkin on tätä lukiessa hyvä pitää mielessä, sillä koronatodellisuus on varsin erilainen ihmiselle, joka kirjoittaa työkseen kuin ihmiselle, joka siivoaa työkseen.
Monenlaisia tekstejä kokoelmaan siis kuului, ja sen myötä sinne mahtui myös enemmän minua innostaneita sekä vähän kaukaisemmilta tuntuvia. Yhteistä vähän harppoen lukemilleni oli se jonkinlainen korona-arjen kuvaus, joka kyllä jo kahdeksan kuukauden jälkeen kyllästyttää itseäni ainakin äärimmäisen paljon. Se on jotain, mitä itsekin elän ja kuvaan, eikä sen kuvaus oikeastaan onnistunut tuomaan mitään uutta, toisti vain jo tiedettyä. Näitä arkikuvauksia enemmän siis ihastelinkin kirjoituksia, joissa hypättiin askel kauemmas: siihen, mitä yksi virus tai maailmanlaajuinen pandemia voi tarkoittaa laajempaan todellisuuteen kehystettynä. Sen teki taidokkaasti muun muassa Antti Nylénin Huokoisuudesta, Tere Vadénin Fossiilikapitalismin koronakevät, Tuomas Nevalinnan Poikkeustila, Aino Vähäpesolan Kylvö sekä ehdottomasti Antti Holman avausessee Pöpöjahti. Se oli jotenkin ihanan raikasta ja terävää Holmaa, sitä mikä hänen muistakin teksteistään tulee rivien välistä läpi, mutta joka jää jotenkin sen ulkoapäin pakotetun huumoriucceliastelman alle, johon Holma mediassa enemmän tai vähemmän jatkuvasti enemmän tai vähemmän väkisin tungetaan.
Tartunta on siis varsin moniääninen, älykäs ja analysoiva katsaus siihen, mitä pandemia ja kuusi grammaa virusta voi tarkoittaa niin yksilön kuin yhteiskunnankin kannalta. Se on askel kauemmas kapseleista, tai kapselin ulkopuolinen katse kapseliin. Yllättävää ja terävää luettavaa aiheesta, joka kerrankin todella koskettaa meitä kaikkia, omilla tavoillaan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti